Ruusujen Sota - Kolmen Liitto

Teos: Ruusujen Sota - Kolmen Liitto

Kirjailija: Conn Iggulden

Kustantaja: Otava / Seven

Kenelle: Historiallisista pokkareista pitäville, jotka eivät kaihda taistelujen tuoksintaa. Englannin historian tuntemus ei ole vaatimus, jotta tätä voisi lukea, mutta mikäli sattuu jotakin tietämään, saattaa se luoda uuden ulottuvuuden kirjaan.

Sain kirjan: Voitin yksityishenkilönä Otavan Facebook-arvonnassa. Kiitos tuhannesti Onnettarelle! :)

Kolmen liitto on Conn Igguldenin Ruusujen sota -sarjan toinen teos ja ehdottomasti paljon sotaisampi kuin ensimmäinen, ainakin minusta. Tämä kirja antoi minulle paljon ristiriitaisia ajatuksia, sillä teknisesti pidin kirjasta paljon, mutta valitettavasti se sisälsi myös joitakin pettymyksen aiheita. 

Teksti imaisi aina heti mukaansa, riippumatta mihin kohtaan olin jääny edellisellä kerralla, mutta siltikin luin sitä yli kuukauden johtuen hektisestä työtilanteesta ja sen takia vähentyneestä lukuajasta. Pahoittelen siis hitauttani kirjoitusten julkaisussa.

Kirja antaa hirvittävän hyvän kuvan siitä, millaista oli olla Englannin vallan kahvassa (tai sen tavoittelija) 1400-luvulla ja mitä tarkoitti olla Kuninkaan/Kuningattaren galantti tai vallantavoittelijan oma sotilas. Hurr.. Ihan kylmää! Huomasin, että minun oli edelleen vaikeaa olla valitsematta puolta, jonka voittoa toivon. Tämä varmaan jotenkin lienee itsesuojeluvaistoon liittyvän, sillä vahvasti myötäeläjänä, minun on hankala lukea sotakohtauksia tuntematta sääliä kaatuneiden ja etenkin pahasti haavoittuneiden puolesta. Pelottavinta oli huomata, että kulloisenkin puolenvalinnan jälkeen itselleni oli ok, jos toinen puoli epäonnistui. Philippa Gregoryn kirjoihin vedoten odotin “Kolmen liiton” ja kannessa olevan loistavan auringon viittaavan ennemminkin Yorkin jälkikasvuun kuin Yorkin, Sailsburyn ja Warwickin liittoutumaan.

(Kurkatkaa kirjan virallinen kirjatraileri:)

Jatko-osa poikkeaa ensimmäisestä osasta sinä mielessä, että ensimmäisessä osassa tapahtumia edistettiin henkilöiden kautta, toisessa osassa tapahtumat veivät henkilöitä. Tuntui, kuin kirjassa ei olisi ollut sijaa ihmisille ja heidän päätöksilleen, vaan universumi olisi magneetin lailla repinyt henkilöitä taistelutantereelta toiselle. (Osittain kyllä ehkä tottakin!) Pidin kirjasta valtavasti, mutta olen itse henkilöorientoitunut lukija: Luen paljon historiallisia romaaneja saadakseni ymmärrystä ihmisten elämästä, ajatuksista ja tavoista elää erilaisten olosuhteiden alla. Vaikka näitä olikin mukana, silti henkilöhahmot jäivät mielestäni melko ohuiksi ensimmäiseen teokseen nähden, kuitenkin kirjailijan jälkisanat saivat minut ymmärtämään jatko-osaan otetun näkökulman. Lukiessa olin vähän pettynyt, kun ensimmäisen osan tyylistä henkilökuvasta oli niin vähän, mutta jälkikäteen on tullut tunne, että näinhän sen pitikin mennä.

VAROITUS: Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita!

Tässä lyhykäiset kuvaukset siitä, mitä minulle jäi käteen henkilöistä: York, ei vallan himostaan huolimatta kyennyt murhaamaan Kuningas Henrikkiä, vaikka siihen tarjoutui tilaisuus, kahdesti.  Hän kyllä janosi valtaistuinta ja halusi Henrikin pois päiviltä, muttei kyennyt tappamaan viatonta kuningasta. How sad. Yorkin poika Edward esitellään vahvana ja ylpeänä ehkä ylimielisenä, mikä ei muutu koko aikana. Henrik heikkona, mikäli yhtä terästäytymistä ei lasketa. Margareta sen sijaan on vain veren- ja kostonhimoinen raivotar, jota voisi jo kutsua katkeroituneeksi ja sydämettömäksi. Ja aivan ymmärrettävistä syistä rouva katkeroituikin, vaikkei hänen uhmaikäisen tasolle vajonnut tunnetila ollut suotavaa; Harmi, ettei hänestä enää mitään muuta puolta löytynyt. Tavallaan tässä Igguldenin ensimmäisen kirjan saavutus saada lukija ajattelemaan ettei tapahtumissa ole hyviksiä tai pahiksia kumoutui hippasen. Tarinan muuttuneen kuvakulman vuoksi Derry oli luonnollisestikin (ja erittäin oikeutetusti) vähemmän tärkeä henkilö, mutta Derryn oivakkuus, juonittelu ja tietynlainen riehakas pöyhkeys oli muuttunut. Ihan kuin Iggulden olisi välttämättä halunnut retuuttaa Derryä mukana, muttei osannut oikein keksiä miten olisi tätä pitänyt matkassa. Tämä Derryn tilanne oli mielestäni kaikkein harmittavin

Gregoryn kirjoista minulle oli jäänyt (virheellinen) mielikuva, että Henrik ja Margareta olisivat olleet paljon vanhempia, mutta Iggulden onnistui korjaamaan tämän käsityksen.

Yhden selkeän virheen spottasin, minkä olisin suonut tulevan korjattavaksi ennen alkuperäisen teoksen painoa; nimittäin ihmeparantuminen. Kuningas Henrik tokenee unen ja valveen rajamailta noin vuoden jälkeen (? Vai miten se oli ?).  Valitettavasti Iggulden päätti jouduttaa tosielämän tapahtumia kahdella kuukaudella ja Kuningas Henrik kävelee ja ratsastaa 5h peräti samana iltana. Tämän ei pitäisi olla fysiologisesti mitenkään mahdollista ihan jo surkastuneiden lihastenkin vuoksi. Yksi luku sinne tai tänne, jossa kuvataan Henrikin toipumista ja jossa York ja Sailsbury joutuvat pelonseikaisena miettimään, kuinka heidän käy ei olisi enää ollut yli 400 sivuisessa kirjassa paljoa tuntunut, mutta olisi luonut tarinasta uskottavamman.

Pidin ensimmäisestä osasta enemmän kuin tästä kakkosesta, mutta puutteistaan huolimatta, Igguldenin ote kirjoittamiseen on hyvin koukuttava! Odotan edelleen innokkaana kolmososan julkaisemista pokkarina. Lisäksi jännitän, kuinkahan moneen osaan tämä sarja kasvaa, voidaanko olettaa, että siitä tulee viisiosainen Igguldenin aijempien sarjojen mukaisesti? 

Olen niin täpinöissäni, etten malta odottaa!

-Pikku

Ruusujen Sota - Myrskylintu

Teos: Ruusujen sota - Myrskylintu
Kirjailija: Conn Iggulden
Kustantaja: Seven / Otava
Kenelle: Erityisesti Englannin historiasta kiinnostuneet

Arvosanani: 9


Kyllä vaan, ruusujen sota ei päästänyt irti, vaan oli sitten pakko tutustua samaan aiheeseen eri sarjan kautta.  Tämä Igguldenin kirjasarja aloittaa taustoituksen paljon, paljon kauempaa kuin Gregoryn sarja, ja sen vuoksi ymmärrys koko sotkuun ja valtataisteluun lisääntyy. Kolonialismmi tuntuu olevan kaiken pahan alku ja juuri, mutta samalla myös ihmisen halu valtaan on sangen pettävä.

Conn Iggulden on vahva kirjailija, joka osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti myös ehkä vähän hankalastilähestyttävästäkin aihetta ja kuvakulmasta. Jos kritisoin Philippa Gregoryn tapaa juosta tapahtumasta toiseen, sitä väitettä ei kyllä todellakaan voi iskeä Igguldeniin, siitäkin huolimatta, että kirjailija itse myöntää jouduttaneensa historian tapahtumia saadakseen tarinasta mielenkiintoisen. Niin, kuinkas paljon kirjailija saa muuttaa historiaa, sillä kustannuksella, että kirjasta tulee luettava?
Tässä vaiheessa pieni historiafriikkiyteni nostaa päätään ja turauttaa: "Ei yhtään!!" mutta toki lukijana minun on annettava kirjailijalle se tila, jonka hän tarvitsee. Jos kirjailijan tarvitsee ottaa erivapauksia historiasta, se hänelle suotakoon. Olen silti sitä mieltä, että tiettyjen tapausten jouduttaminen siten, että mikä tosiasiassa kesti kolme vuotta, kesti kirjassa vain vuoden, tämä ehkä olisi voitu tehdä toisin. Tämä oli kuitenkin kirjailijan valinta, joten enempää en siitä naputa.

Igguldenin luoma kuninkaan vakoojamestari Derry Brewer oli aluksi mielestäni se paha ja inhottava mies, joka on ylimielinen ja vallanhimoinen. Kuitenkin alle sadan sivun jälkeen minun mielipiteeni Derrystä alkoi muuttumaan vähitellen ja loppupuolella hän oli jo muuttunut sankariksi. Pidin siitä, että Derryllä leikkaa ihan äärettömän hyvin ja hänessä on särmää, kuitenkin Derry ehkä pehmeni halinalleksi tai ainakin ns. tavalliseksi ihmiseksi, mitä vähän mietin, oliko Derryn pehmous harkittua pointin tekemistä. Onko Derry seuraavassa osassa taas ministi pahis vai pehmoutunut hyvis? Joka tapauksessa, niin ennalta arvattavaa kuin se onkin, Derry on mun lemppari!

 Igguldenin tapa kirjoittaa vaatii aluksi pientä tottumista, sillä hän pomppii, ainakin tässä teoksessa, vähän väliä henkilöstä ja maantieteellisistä paikoista toiseen. Milloin ollaan Lontoossa Derryn, Williamin ja Kuninkaan Henrik VI:n kanssa ja milloin Ranskassa Margaretan tai niskuroivien häädettävien englantilaisten luona, jne. Siitä huolimatta tarina veti mukanaan ja voisin sanoa pitäneeni tästä teoksesta enemmän kuin Valkoisesta kuningattaresta. Itseasiassa pidin niin paljon, että aloin metsästää myös kirjailijan muita teoksia itselleni ollessani vasta alle puolessa välissä teosta. (Huuto.net on tästä lähin paras ystäväni!)

Huomaan myös, että sillä on selkeästi väliä, kuka on esitelty ensin. Valkoisen kuningattaren myötä olin tietenkin päähenkilön puolella, mutta tässä teoksessa, mikä ulottuu aikaan ennen Margareta Anjoulaisen kruunajaisiakin, huoman, haluavani olla tämän puolella. Sydäntäni särki kovasti, kun yritin pitää pääni kylmänä ja muistaa, mitä on tulossa seuraavissa sarjan osissa.

Igguldenin tapa pomppia paikasta ja henkilöstä toiseen vaatii aluksi totuttelua, mutta kun pääsen henkilöihin käsiksi paremmin, huomaan tämän olevan varsin nerokas tapa osoittaa lukijalle, ettei tässäkään tarinassa ole saduista tuttuja asetelmia eli niin kutsuttuja hyviksii tai pahiksii, mutta on vain ihmisii, jotka toimivat omista lähtökohdistaan ja motiiveistaan käsin. Tässä nostan hattua kirjailijalle, sillä tällaisessa tarinassa olisi erittäin houkuttelevaa, ja helppoa, kuvata tietyt henkilöt, esim. voittajat, vain hyvinä henkilöinä ja vastustajat läpensä pahoina. Kuitenkin tällä teoksella voi ymmärtää tapahtumien todellisen kulun tai ainakin luonteen, mikäli ottaa huomioon kirjailijan ottamat erivapaudet historiasta. Kuten aiemmpana on todettu, nämä erivapaudet ovat hyväksyttäviä, mutta ne on hyvä tunnistaa, sillä teos on niin toden tuntuinen, että on pakko muistuttaa itselle, ettei kyseessä ole taikapeili, jolla näkee 100% totuuden menneestä. Kukaan ei siis ole istunut kirjoittamassa näitä henkilöiden keskusteluja ylös, jotka kirjailija olisi kääntänyt modernille kielelle. Kirjailijan tietomäärä on kuitenkin vertaansa vailla ja tämän teoksen eteen on nähty paljon vaivaa. En malta odottaa, että ehdin aloittaa kakkos osan. Toivottavasti kolmonen siirretään paperikansiin PIAN.

-Pikku

Punainen Kuningatar

Teos: Punainen Kuningatar
Kirjailija: Philippa Gregory
Kustantaja: Bazar
Kenelle: Historiallisista, mutta ei niin valikeaselkoisista teoksista pitäville lukijoille

Arvosana: 8

1400-luvun ruusujen sota jatkuu. Tai siis pitäisikö sanoa laajenee, vai että yksityiskohdat tarkentuvat? Margareta on Henrik VI:n pikkupikkuserkku (kolmannetserkukset) ja siten Lancastereiden huonetta. Sen sijaan myöhemmin kirjassa seikkaileva, ensimmäisen kirjan sankari, kuningas Edward, on vallananastaja ja näin ollen Margaretan mielestä Jumalan itsensä kirouksen ansainnut. Harmi vain, kun Margaretan pahaksi onneksi Edward vain on niin sikiävää sorttia, että lapsia tulee vuodesta toiseen ja perillisiä (poikia) peräti kaksi koko aviollisten lasten kööriin (plus äpärät), mikä niin kovasti kismittää Margaretaa, joka on onnistunut synnyttämään vain yhden lapsen koko elämänsä aikana. Savuavaa kiukkua onneksi lievittää hieman se, että hänen lapsensa on poika ja näin ollen Margaretan silmissä laillinen perillinen. Vahinko vain, että lähes koko aikuistuvan elämänsä ajan Henrik Tudor joutuu kasvamaan maanpaossa.

No anyway! Punainen kuningatar kertoo siis samoisista tapahtumista, kuin Valkoinen kuningatar, tosin tällä kertaa Lacastereiden näkökulmasta. Teoksesta käy hyvin selväksi kuka on kuka: Lancasterit ainoita oikeita kruunun perillisiä, sillä he ovat Edward III:stä jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa, ja päähenkilö Margaret Beaufort (myöhemmin Tudor, Stafford ja Stanley) on kuningas Henrik VI:n vannoutunut ihailija.


Margaretan tekee mielenkiintoiseksi hahmoksi se, että hänessä yhdistyvät kaikki mielikuvani keskiaikaisesta vallankahvassa roikkuvasta kristitystä kuin vain olla ja voi. Margareetan ehdottomaksi esikuvaksi nousee jo pienenä tyttönä Jeanne d´Arc lujan uskonsa ja rohkeutensa vuoksi. Margareetan oma usko alkoi selkeästi viattomasta rakkaudestaan Jumalaan, mutta nuoreen ja vaikutuksille alttiiseen mieleen on silti
helppoa istuttaa ylpeyden siemen, niin oman äitinsä kuin milloin minkäkin auktoriteetin ansiosta. Margareta yrittää vastustaa äitinsä opetuksia ja aikeita sekä unelmoi puhtaasta ja pyhästä elämästä luostarissa, jossa hän voisi oppia tuntemaan pyhiä kirjoituksia. Lisäksi mielenkiintoa henkilöä kohtaan lisä varsinkin Margaretan aikuisällä tämän viljelemät ajatukset Elisabeth Yorkilaisesta ja erityisesti syytökset noituudesta.


Margaretan kohtaloksi kuitenkin osoittautuu niin monen keskiaikaisen tytön traaginen kohtalo, ja hän joutuu naimisiin aivan liian aikaisin (Oliko Margareeta peräti 12 -vuotias?). Tuon pienen tytön elämä ja maailma murtuu, kun hän joutuu yli kaksi kertaa itseänsä vanhemman miehen sänkyyn ja omaisuudeksi. Ja kuka on tuo uusi omistaja? No Henrik VI:n velipuoli Edmund Tudor tietenkin, eli Margareetan pikkupikkuserkku. (Hyvin menee, mutta menköön, NOT!) Tuloksena on vuoden

yrityksen jälkeen perillinen Lancastereille ja Tudoreille. Synnytys on kuitenkin kaikkea muuta kuin toivotunlainen, mikä johtunee ainakin osittain Margaretan liian nuoresta iästä. Synnytyksen aikana, lähes kuoleman kielissä Margaretan mukana tullut palvelija, eli vahtija, muistuttaa lapsenpäästäjiä Margaretan oman äidin määräyksestä: "jos täytyy valita, lapsi jätetään henkiin" -meiningistä. Tämä tietenkin jättää pysyvän jäljen tyttöpoloisen sielunmaisemaan.


Elämä ei kulje helppoja teitä, ja pian vasta pieni tyttönen huomaa olevansa äiti, leski ja rakastunut edesmenneen miehensä veljeen, tietäen, ettei yhteistä tulevaisuutta ole ja hänen poikansa tie seuraavaksi kuninkaaksi on pitkä ja rosoinen. Taas kerran Margareta löytää itsensä tilanteesta, jossa hän päätyy naimakauppojen kohteeksi. Tällä kertaa miehelle, joka on suorastaan rauhaa rakastava pelkuri keskellä kaikkien aikojen mehukkainta serkussotaa, jolloin katsotaan kuka on kenenkin puolella. Erittäin turvallinen vaihtoehto sanoisin, mutta tässä vaiheessa Margareetan katkeruus ja vallanhimo on alkanut jo kasvaa. Siitä huolimatta, että Margaretan sydän alkaa tummua vihasta ja katkeruudesta, hän alati haaveilee pyhästä elämästä ja eräänlainen kieroutunut ylpeys omaan paremmuuteensa ja pyhyyteensä kietoo hänen mielensä. Ihan hengästyn. Miten voi olla noin tekopyhä ihminen näkemättä sitä itse?

Uskon, että mikäli Margareta olisi tosiaan saanut elämässään erilaiset kortit, hän olisi ehkä saattanut perustaa Engallin historian ihmeellisimmän ja laajalle levittäytyneimmän luostarikunnan ja orpokodin, Hän päätyi kuitenkin käyttämään uskoaan ja sokaistui vallantavoittelustuaan pojalleen niin kovasti, että vain yhtä harhaisesti voi käydä niille, jotka tekevät uskontonsa nimissä hirmutekoja. Uskon, että muun muassa ristiretket ovat saaneet alkunsa yhtä sokaistuneesta uskosta yhdistyneenä rahan- ja vallanhimoon. Margaretan äidinrakkaudelle, suojeluvaistolle, ylpeydelle sekä vihalle Yorkeja kohtaan ei näytä tulevan loppua.

Vaikka Gregory onkin onnistunut kuvaamaan Margaretan motiiveja hyvin, on ylpeydestä ja vihasta  toisinaan vähän raskasta lukea. Margareta on niin negatiivinen ja surullinen hahmo, että hänen tarinaansa on sekä puuduttavaa että sydäntäsärkevää lukea. Vaikka Gregoryn tapa kiitää kohtauksesta toiseen on mukavaa, on hänellä silti oma tapansa jättää niin monia asioita huomaamatta. Sarjan lukeminen on melko kahtiajakoista lukea, sillä samaan aikaan haluan tietää Gregoryn näkemyksen tapahtumien kulusta, sillä hän on selkeästi tehnyt pitkän tutkimuksen aiheesta (kts lähdeluottelo) ja samalla toivoisi koko ajan, että henkilöhahmot olisivat jotenkin aavistuksen vahvemmat. Kuitenkin tapahtumien toisto hieman puuduttaa.

Vaikka Punainen kuningatar on itsenäinen teos, on se kutienkin nähdäkseni niin kovasti jatko-osa, ettei sitä kannata lukea ilman kunnon pohjatietoja tai että on lukenut Valkoisen kuningattaren. Tämä johtuu siitä, että vaikka teoksessa kerrataankin kaikki samat tapahtumat, mitä Valkoisessa kuningattaressa, Gregory pysyy tyylilleen uskollisena ja juoksee tilanteesta toiseen, enkä usko, että olisin osannut yhdistellä tilanteita, syitä tai seurauksia toisiina, mikäli en olisi tutustunut aiheeseen ykkösosan kautta.

-Pikku

Valkoinen kuningatar

Teos: Valkoinen Kuningatar

Kirjailija: Philippa Gregory

Kustantaja: Bazar

Arvosana: 8 ½

Valkoinen kuningatar kertoo 1400-luvun ruusujen sodasta ja nimenomaan "vallananastajakuninkaan" eli Yorkin Edwardin alempisäätyisestä vaimosta, jonka suvusta tuli "nousukkaita" avioliiton myötä. Elisabeth, omaa sukukaan Woodville, myöhemmin Grey ja Rivers sekä Englannin kuningatar, omaksuu hovin tavat ja juonittelut äitinsä ja veljiensä avustuksella. 

Kirjan teki erilaiseksi se, että Elisabethin äiti uskoo peritytyvänsä Melusinasta eli veden jumaattaresta, ja niinpä Elisabeth on äitinsä tavoin taipuvainen turvautumaan taikauskoon ja eräänlaisiin perimmäisuskomuksellisiin tapoihin hädän tullen. Kyse ei ole varsinaisesti sellaisesta taikuudesta, jota ehkä ensin ajattelemme tai noidasta, jolla on yliluonnollisia voimia esim kädestä lähtevät tulipallot, ajatustenluku ja lentäminen, niin kuin vaikka Harry Potterissa. Kyse on pikemminkin taikauskosta, joista heidänkin mielestään puolet on totta ja puolet humpuukia, he vain eivät tiedä mikä milloinkin on sen todempi puoli, joten siksi pelaavat varmanpäälle. Esimerkiksi, silloin, kun Elisabeth kovasti tahtoi Edwardin itselleen, Elisabet kävi äitinsä neuvosta joka päivä nykimässä narua läheisen joen luota. Viimeisenä päivänä hän nosti joesta esineen, jossa oli viittaus kuninkaallisuudesta, eikä aikaakaan, kun he olivat naimisissa. 

Vaikka yleensä en pidä taikuuteen liittyvästä kirjallisuudesta, tämä oli kuitenkin ihan luettava, koska taikuudella ei mässäilty, mutta ennemmin näytettiin, miltä keskiaikaisella taikuudella ja noituudella on ehkä tarkoitettu. Minua itseäni aina kiehtoo lukeminen, jos voin laajentaa ymmärrystäni toisia ihmisiä kohtaan, ja tämä teos antoi ajatuksia keskiaikaisista noidista ja noitavainoista, vaikkei noitavainot olleetkaan kovin tapetilla tässä kirjassa.

Gregory kirjoittaa ennen kaikkea valtataistelusta. Näitä valtataisteluita käydään niin Lancastereiden ja Yorkien välillä, kuin myös Yorkin sisälläkin. Toisin sanoen valtakuntaa repineet serkussodat laajenivat myös valtakuntaa entistä enemmän repiviksi veljessodiksi. Valkoinen kuningatar keskittyy Elisabethin näkökulmaan tapahtumista, ja muut sarjan osat kuvaavat samat tapahtumat eri henkilöiden näkökulmasta, mikä on mielenkiintoista, koska silloin pääsee kurkkaamaan eri motiiveihin samoihin tilanteisiin. Olen nyt lukenut Valkoisen ja Punaisen kuningattaren ja uskaltaisin väittää, että Gregory tosiaankin kirjoittaa nimenomaan tapahtumista ehkä jopa henkilöhahmojenkin kustannuksella. Itsestäni tuntui siltä, että hänellä oli kiire juosta tapahtumasta toiseen, korostaa jotain tiettyä ominaisuutta henkilössä, kertoa taisteluista ja siitä, kuka oli kenenkin puolella, mutta henkilöhahmot itsessään jäivät vähän ohuiksi ja ehkäpä sangen yksipuolisiksi.

Ruusujen sota, johon kietoutuvat niin Lancasterit, Yorkit kuin myös myöhemmin Tudoritkin. Nimitys tulee kunkin suvun tunnuksena käytetyistä ruusuista.

Tämän teksen eduksi on kuitenkin pakko lukea se, että vaikka Elibethin ja Edwardin suhde ei ole tämän kirjan keskus, niin oli virkistävää kerrankin lukea teos, jossa kuningas saa itsellensä puolison, jota rakastaa. Okei, pakko myöntää, ettei mielestäni rakkauteen saatika avioliittoon kuulu pettäminen, ja että tämä kirja on ehkä moralisesti aika susi muutoinkin, mutta tämän pointtina onkin historia ja valtataistelut, joten olkoon. Mikäs minä olen tuomitsemaan muutama sata vuotta sitten kuollutta Englannin vallananastajakuningasta hänen lukuisista naisseikkailuista, ja "muutmasta" murhasta tai sättimään hänen puolisoaan kerettiläisyydestä? What happened, it happened.

Hankalinta minusta oli kuitenkin tottua reippaasti eteneviin kuukausiin ja vuosiin, mutta jossain vaiheessa siihen tottui. Monet ovat myöskin kritisoineet siitä, että samannimisiä henkilöitä vilahti tekstissä jatkuvasi ja heidän mielestään on ollut hankalaa seurata sitä, kenestä puhutaan kulloinkin. Itse en kumma kyllä kokenut sitä hankalaksi, ja tämä ihmetyttää minua itseänikin, sillä yleensähän olisin varmasti kokenut tämän sekavaksi. Ehkä nyt olin kuitenkin jotenkin juonessa niin kiinni alusta lähtien, etten kokenut häiritseväksi saman nimisten ihmisten risteilevyyttä alituisesti. Muistan, että vain kerran jouduin lukemaan kahteen kertaan, jotta varmisuin kummasta oli kyse.

Jäin pohtimaan, entistä sotatapaa, kuten kirkkoturvaa ja tietynlaisia lainalaisuuksia, joita ennen on sodittaessa noudatettu puolin ja toisin, vaikka lahtaaminen onkin ollut hyvin brutaalia. Tässä on mielestäni kiinnostava balanssi, sillä samalla on kunnioitettu tiettyjä asioita, mutta sitten kun ollaan siinä varsinaisessa taistelussa, niin kaikki keinot ovat olleet sallittuja.
Myöskin kiinnostavaa jälkipohdintaa heritti kirjan valtataisteluiden sivutuotteena tullut juonitteluiden määrä. Joskus tuntuu, että ihmiset ehkä ajattelevat, että "ennen oli heleppoo, kun vaan oli joku joka sano mite tehää ja kaikki muut totteli." Niin, ehkä ne alamaiset tottelivat, mutta kyllä sitä politikoinnin määrää on ollut aina. Valtaa lähellä olevat ovat aina halunneet käyttää tilannetta ja asemaansa edukseen ja niitä isoja pahoja 'herroja' aka kansanedustajia (ja käytännössä ketä tahansa, joilla on enemmän rahaa kuin itsellä) on aina ollut.
Kuinka hankalaa ja pelottavaa onkaan ollut puolustaa omaa "oikeuttaan" kruunuun ruusujen sotien aikana kahtiajakautuneessa Englannissa, jossa kenenkään luotettavuudesta ei voi olla varma. Oletko sittenkin yksin asiasi kanssa? Huiputatko sinä vihollistasi soluttautumalla, vai huiputtavatko he samalla soluttautujalla sinua?  Voit luottaa taistelukentällä vain ja ainoastaan perheenjäseniisi ja lähimpiin ystäviisi, että he taistelevat puolellasi. Vai voitko?

-Pikku