Blogin synttäriviikko vierähti ja ilahduttavan moni osallistui kirja-arvontaan. :)
Palkintona tosiaan arvottiin Jo Bakerin Longbournin talossa -pokkari, joka on tietysti ihana Jane Austenin Ylpeyden ja Ennakkoluulon tapahtumiin sijoittuva "kolikon toinen puoli"-tarina.
Kirjoitin kaikkien osallistujien nimet ylös paperille (niiden, jotka olivat täyttäneet yhteystietonsa Rafflecopter-kenttään ja niiden, jotka olivat kommentoineet lempigenrensä blogipostaukseen). Mieheni nosti voittajan lappusen kesähatustani ja uskompa, että voittaja Rosa tulee pitämään kirjasta. :) Ainakin hän kommentissaan oli maininnut pitävänsä "rakkausdraamahömpästä". ;) Sitäkin Bakerin teoksesta löytyy. ;)
Paljon onnea voittajalle, kiitokset kaikille osallistujille sekä onnittelijoille. :) Toivottavasti seuraava vuosi toisi tullessaan vähintäänkin yhtä hyviä kirjoja eteeni, kuin tänä vuonna. :) Muutamaa jatko-osaa odottelen: ainakin Igguldenia (Otava) ja Cassia (Pen&Paper). Lisäksi toivon, että Bazar suomentaisi pokkariksi loput Gregoryn kirjat myös, mutta jos ei, minun varmaan tarvitsee kääntyä enkkuversioihin. Ainiin! Odotan myöskin malttamattomana jatkoa Eve Hietamiehen kirjoittamalle Antti Pasasen tarinalle. Tosin sen aikatauluista minulla ei ole mitään tietoa vielä. Ainoastaan toivon, että eräs Hesarin haastattelun vihjaus toteutuisi lähivuosina! ;)
Kenelle: Historiallisista pokkareista pitäville, jotka eivät kaihda taistelujen tuoksintaa. Englannin historian tuntemus ei ole vaatimus, jotta tätä voisi lukea, mutta mikäli sattuu jotakin tietämään, saattaa se luoda uuden ulottuvuuden kirjaan.
Kolmen liitto on Conn Igguldenin Ruusujen sota -sarjan toinen teos ja ehdottomasti paljon sotaisampi kuin ensimmäinen, ainakin minusta. Tämä kirja antoi minulle paljon ristiriitaisia ajatuksia, sillä teknisesti pidin kirjasta paljon, mutta valitettavasti se sisälsi myös joitakin pettymyksen aiheita.
Teksti imaisi aina heti mukaansa, riippumatta mihin kohtaan olin jääny edellisellä kerralla, mutta siltikin luin sitä yli kuukauden johtuen hektisestä työtilanteesta ja sen takia vähentyneestä lukuajasta. Pahoittelen siis hitauttani kirjoitusten julkaisussa.
Kirja antaa hirvittävän hyvän kuvan siitä, millaista oli olla Englannin vallan kahvassa (tai sen tavoittelija) 1400-luvulla ja mitä tarkoitti olla Kuninkaan/Kuningattaren galantti tai vallantavoittelijan oma sotilas. Hurr.. Ihan kylmää! Huomasin, että minun oli edelleen vaikeaa olla valitsematta puolta, jonka voittoa toivon. Tämä varmaan jotenkin lienee itsesuojeluvaistoon liittyvän, sillä vahvasti myötäeläjänä, minun on hankala lukea sotakohtauksia tuntematta sääliä kaatuneiden ja etenkin pahasti haavoittuneiden puolesta. Pelottavinta oli huomata, että kulloisenkin puolenvalinnan jälkeen itselleni oli ok, jos toinen puoli epäonnistui. Philippa Gregoryn kirjoihin vedoten odotin “Kolmen liiton” ja kannessa olevan loistavan auringon viittaavan ennemminkin Yorkin jälkikasvuun kuin Yorkin, Sailsburyn ja Warwickin liittoutumaan.
(Kurkatkaa kirjan virallinen kirjatraileri:)
Jatko-osa poikkeaa ensimmäisestä osasta sinä mielessä, että ensimmäisessä osassa tapahtumia edistettiin henkilöiden kautta, toisessa osassa tapahtumat veivät henkilöitä. Tuntui, kuin kirjassa ei olisi ollut sijaa ihmisille ja heidän päätöksilleen, vaan universumi olisi magneetin lailla repinyt henkilöitä taistelutantereelta toiselle. (Osittain kyllä ehkä tottakin!) Pidin kirjasta valtavasti, mutta olen itse henkilöorientoitunut lukija: Luen paljon historiallisia romaaneja saadakseni ymmärrystä ihmisten elämästä, ajatuksista ja tavoista elää erilaisten olosuhteiden alla. Vaikka näitä olikin mukana, silti henkilöhahmot jäivät mielestäni melko ohuiksi ensimmäiseen teokseen nähden, kuitenkin kirjailijan jälkisanat saivat minut ymmärtämään jatko-osaan otetun näkökulman. Lukiessa olin vähän pettynyt, kun ensimmäisen osan tyylistä henkilökuvasta oli niin vähän, mutta jälkikäteen on tullut tunne, että näinhän sen pitikin mennä.
VAROITUS: Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita!
Tässä lyhykäiset kuvaukset siitä, mitä minulle jäi käteen henkilöistä: York, ei vallan himostaan huolimatta kyennyt murhaamaan Kuningas Henrikkiä, vaikka siihen tarjoutui tilaisuus, kahdesti. Hän kyllä janosi valtaistuinta ja halusi Henrikin pois päiviltä, muttei kyennyt tappamaan viatonta kuningasta. How sad. Yorkin poika Edward esitellään vahvana ja ylpeänä ehkä ylimielisenä, mikä ei muutu koko aikana. Henrik heikkona, mikäli yhtä terästäytymistä ei lasketa. Margareta sen sijaan on vain veren- ja kostonhimoinen raivotar, jota voisi jo kutsua katkeroituneeksi ja sydämettömäksi. Ja aivan ymmärrettävistä syistä rouva katkeroituikin, vaikkei hänen uhmaikäisen tasolle vajonnut tunnetila ollut suotavaa; Harmi, ettei hänestä enää mitään muuta puolta löytynyt. Tavallaan tässä Igguldenin ensimmäisen kirjan saavutus saada lukija ajattelemaan ettei tapahtumissa ole hyviksiä tai pahiksia kumoutui hippasen. Tarinan muuttuneen kuvakulman vuoksi Derry oli luonnollisestikin (ja erittäin oikeutetusti) vähemmän tärkeä henkilö, mutta Derryn oivakkuus, juonittelu ja tietynlainen riehakas pöyhkeys oli muuttunut. Ihan kuin Iggulden olisi välttämättä halunnut retuuttaa Derryä mukana, muttei osannut oikein keksiä miten olisi tätä pitänyt matkassa. Tämä Derryn tilanne oli mielestäni kaikkein harmittavin
Gregoryn kirjoista minulle oli jäänyt (virheellinen) mielikuva, että Henrik ja Margareta olisivat olleet paljon vanhempia, mutta Iggulden onnistui korjaamaan tämän käsityksen.
Yhden selkeän virheen spottasin, minkä olisin suonut tulevan korjattavaksi ennen alkuperäisen teoksen painoa; nimittäin ihmeparantuminen. Kuningas Henrik tokenee unen ja valveen rajamailta noin vuoden jälkeen (? Vai miten se oli ?). Valitettavasti Iggulden päätti jouduttaa tosielämän tapahtumia kahdella kuukaudella ja Kuningas Henrik kävelee ja ratsastaa 5h peräti samana iltana. Tämän ei pitäisi olla fysiologisesti mitenkään mahdollista ihan jo surkastuneiden lihastenkin vuoksi. Yksi luku sinne tai tänne, jossa kuvataan Henrikin toipumista ja jossa York ja Sailsbury joutuvat pelonseikaisena miettimään, kuinka heidän käy ei olisi enää ollut yli 400 sivuisessa kirjassa paljoa tuntunut, mutta olisi luonut tarinasta uskottavamman.
Pidin ensimmäisestä osasta enemmän kuin tästä kakkosesta, mutta puutteistaan huolimatta, Igguldenin ote kirjoittamiseen on hyvin koukuttava! Odotan edelleen innokkaana kolmososan julkaisemista pokkarina. Lisäksi jännitän, kuinkahan moneen osaan tämä sarja kasvaa, voidaanko olettaa, että siitä tulee viisiosainen Igguldenin aijempien sarjojen mukaisesti?
Teos: Ruusujen sota - Myrskylintu
Kirjailija: Conn Iggulden
Kustantaja: Seven / Otava
Kenelle: Erityisesti Englannin historiasta kiinnostuneet
Arvosanani: 9
Kyllä vaan, ruusujen sota ei päästänyt irti, vaan oli sitten pakko tutustua samaan aiheeseen eri sarjan kautta. Tämä Igguldenin kirjasarja aloittaa taustoituksen paljon, paljon kauempaa kuin Gregoryn sarja, ja sen vuoksi ymmärrys koko sotkuun ja valtataisteluun lisääntyy. Kolonialismmi tuntuu olevan kaiken pahan alku ja juuri, mutta samalla myös ihmisen halu valtaan on sangen pettävä.
Conn Iggulden on vahva kirjailija, joka osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti myös ehkä vähän hankalastilähestyttävästäkin aihetta ja kuvakulmasta. Jos kritisoin Philippa Gregoryn tapaa juosta tapahtumasta toiseen, sitä väitettä ei kyllä todellakaan voi iskeä Igguldeniin, siitäkin huolimatta, että kirjailija itse myöntää jouduttaneensa historian tapahtumia saadakseen tarinasta mielenkiintoisen. Niin, kuinkas paljon kirjailija saa muuttaa historiaa, sillä kustannuksella, että kirjasta tulee luettava?
Tässä vaiheessa pieni historiafriikkiyteni nostaa päätään ja turauttaa: "Ei yhtään!!" mutta toki lukijana minun on annettava kirjailijalle se tila, jonka hän tarvitsee. Jos kirjailijan tarvitsee ottaa erivapauksia historiasta, se hänelle suotakoon. Olen silti sitä mieltä, että tiettyjen tapausten jouduttaminen siten, että mikä tosiasiassa kesti kolme vuotta, kesti kirjassa vain vuoden, tämä ehkä olisi voitu tehdä toisin. Tämä oli kuitenkin kirjailijan valinta, joten enempää en siitä naputa.
Igguldenin luoma kuninkaan vakoojamestari Derry Brewer oli aluksi mielestäni se paha ja inhottava mies, joka on ylimielinen ja vallanhimoinen. Kuitenkin alle sadan sivun jälkeen minun mielipiteeni Derrystä alkoi muuttumaan vähitellen ja loppupuolella hän oli jo muuttunut sankariksi. Pidin siitä, että Derryllä leikkaa ihan äärettömän hyvin ja hänessä on särmää, kuitenkin Derry ehkä pehmeni halinalleksi tai ainakin ns. tavalliseksi ihmiseksi, mitä vähän mietin, oliko Derryn pehmous harkittua pointin tekemistä. Onko Derry seuraavassa osassa taas ministi pahis vai pehmoutunut hyvis? Joka tapauksessa, niin ennalta arvattavaa kuin se onkin, Derry on mun lemppari!
Igguldenin tapa kirjoittaa vaatii aluksi pientä tottumista, sillä hän pomppii, ainakin tässä teoksessa, vähän väliä henkilöstä ja maantieteellisistä paikoista toiseen. Milloin ollaan Lontoossa Derryn, Williamin ja Kuninkaan Henrik VI:n kanssa ja milloin Ranskassa Margaretan tai niskuroivien häädettävien englantilaisten luona, jne. Siitä huolimatta tarina veti mukanaan ja voisin sanoa pitäneeni tästä teoksesta enemmän kuin Valkoisesta kuningattaresta. Itseasiassa pidin niin paljon, että aloin metsästää myös kirjailijan muita teoksia itselleni ollessani vasta alle puolessa välissä teosta. (Huuto.net on tästä lähin paras ystäväni!)
Huomaan myös, että sillä on selkeästi väliä, kuka on esitelty ensin. Valkoisen kuningattaren myötä olin tietenkin päähenkilön puolella, mutta tässä teoksessa, mikä ulottuu aikaan ennen Margareta Anjoulaisen kruunajaisiakin, huoman, haluavani olla tämän puolella. Sydäntäni särki kovasti, kun yritin pitää pääni kylmänä ja muistaa, mitä on tulossa seuraavissa sarjan osissa.
Igguldenin tapa pomppia paikasta ja henkilöstä toiseen vaatii aluksi totuttelua, mutta kun pääsen henkilöihin käsiksi paremmin, huomaan tämän olevan varsin nerokas tapa osoittaa lukijalle, ettei tässäkään tarinassa ole saduista tuttuja asetelmia eli niin kutsuttuja hyviksii tai pahiksii, mutta on vain ihmisii, jotka toimivat omista lähtökohdistaan ja motiiveistaan käsin. Tässä nostan hattua kirjailijalle, sillä tällaisessa tarinassa olisi erittäin houkuttelevaa, ja helppoa, kuvata tietyt henkilöt, esim. voittajat, vain hyvinä henkilöinä ja vastustajat läpensä pahoina. Kuitenkin tällä teoksella voi ymmärtää tapahtumien todellisen kulun tai ainakin luonteen, mikäli ottaa huomioon kirjailijan ottamat erivapaudet historiasta. Kuten aiemmpana on todettu, nämä erivapaudet ovat hyväksyttäviä, mutta ne on hyvä tunnistaa, sillä teos on niin toden tuntuinen, että on pakko muistuttaa itselle, ettei kyseessä ole taikapeili, jolla näkee 100% totuuden menneestä. Kukaan ei siis ole istunut kirjoittamassa näitä henkilöiden keskusteluja ylös, jotka kirjailija olisi kääntänyt modernille kielelle. Kirjailijan tietomäärä on kuitenkin vertaansa vailla ja tämän teoksen eteen on nähty paljon vaivaa. En malta odottaa, että ehdin aloittaa kakkos osan. Toivottavasti kolmonen siirretään paperikansiin PIAN.
