Ruusujen Sota - Kolmen Liitto

Teos: Ruusujen Sota - Kolmen Liitto

Kirjailija: Conn Iggulden

Kustantaja: Otava / Seven

Kenelle: Historiallisista pokkareista pitäville, jotka eivät kaihda taistelujen tuoksintaa. Englannin historian tuntemus ei ole vaatimus, jotta tätä voisi lukea, mutta mikäli sattuu jotakin tietämään, saattaa se luoda uuden ulottuvuuden kirjaan.

Sain kirjan: Voitin yksityishenkilönä Otavan Facebook-arvonnassa. Kiitos tuhannesti Onnettarelle! :)

Kolmen liitto on Conn Igguldenin Ruusujen sota -sarjan toinen teos ja ehdottomasti paljon sotaisampi kuin ensimmäinen, ainakin minusta. Tämä kirja antoi minulle paljon ristiriitaisia ajatuksia, sillä teknisesti pidin kirjasta paljon, mutta valitettavasti se sisälsi myös joitakin pettymyksen aiheita. 

Teksti imaisi aina heti mukaansa, riippumatta mihin kohtaan olin jääny edellisellä kerralla, mutta siltikin luin sitä yli kuukauden johtuen hektisestä työtilanteesta ja sen takia vähentyneestä lukuajasta. Pahoittelen siis hitauttani kirjoitusten julkaisussa.

Kirja antaa hirvittävän hyvän kuvan siitä, millaista oli olla Englannin vallan kahvassa (tai sen tavoittelija) 1400-luvulla ja mitä tarkoitti olla Kuninkaan/Kuningattaren galantti tai vallantavoittelijan oma sotilas. Hurr.. Ihan kylmää! Huomasin, että minun oli edelleen vaikeaa olla valitsematta puolta, jonka voittoa toivon. Tämä varmaan jotenkin lienee itsesuojeluvaistoon liittyvän, sillä vahvasti myötäeläjänä, minun on hankala lukea sotakohtauksia tuntematta sääliä kaatuneiden ja etenkin pahasti haavoittuneiden puolesta. Pelottavinta oli huomata, että kulloisenkin puolenvalinnan jälkeen itselleni oli ok, jos toinen puoli epäonnistui. Philippa Gregoryn kirjoihin vedoten odotin “Kolmen liiton” ja kannessa olevan loistavan auringon viittaavan ennemminkin Yorkin jälkikasvuun kuin Yorkin, Sailsburyn ja Warwickin liittoutumaan.

(Kurkatkaa kirjan virallinen kirjatraileri:)

Jatko-osa poikkeaa ensimmäisestä osasta sinä mielessä, että ensimmäisessä osassa tapahtumia edistettiin henkilöiden kautta, toisessa osassa tapahtumat veivät henkilöitä. Tuntui, kuin kirjassa ei olisi ollut sijaa ihmisille ja heidän päätöksilleen, vaan universumi olisi magneetin lailla repinyt henkilöitä taistelutantereelta toiselle. (Osittain kyllä ehkä tottakin!) Pidin kirjasta valtavasti, mutta olen itse henkilöorientoitunut lukija: Luen paljon historiallisia romaaneja saadakseni ymmärrystä ihmisten elämästä, ajatuksista ja tavoista elää erilaisten olosuhteiden alla. Vaikka näitä olikin mukana, silti henkilöhahmot jäivät mielestäni melko ohuiksi ensimmäiseen teokseen nähden, kuitenkin kirjailijan jälkisanat saivat minut ymmärtämään jatko-osaan otetun näkökulman. Lukiessa olin vähän pettynyt, kun ensimmäisen osan tyylistä henkilökuvasta oli niin vähän, mutta jälkikäteen on tullut tunne, että näinhän sen pitikin mennä.

VAROITUS: Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita!

Tässä lyhykäiset kuvaukset siitä, mitä minulle jäi käteen henkilöistä: York, ei vallan himostaan huolimatta kyennyt murhaamaan Kuningas Henrikkiä, vaikka siihen tarjoutui tilaisuus, kahdesti.  Hän kyllä janosi valtaistuinta ja halusi Henrikin pois päiviltä, muttei kyennyt tappamaan viatonta kuningasta. How sad. Yorkin poika Edward esitellään vahvana ja ylpeänä ehkä ylimielisenä, mikä ei muutu koko aikana. Henrik heikkona, mikäli yhtä terästäytymistä ei lasketa. Margareta sen sijaan on vain veren- ja kostonhimoinen raivotar, jota voisi jo kutsua katkeroituneeksi ja sydämettömäksi. Ja aivan ymmärrettävistä syistä rouva katkeroituikin, vaikkei hänen uhmaikäisen tasolle vajonnut tunnetila ollut suotavaa; Harmi, ettei hänestä enää mitään muuta puolta löytynyt. Tavallaan tässä Igguldenin ensimmäisen kirjan saavutus saada lukija ajattelemaan ettei tapahtumissa ole hyviksiä tai pahiksia kumoutui hippasen. Tarinan muuttuneen kuvakulman vuoksi Derry oli luonnollisestikin (ja erittäin oikeutetusti) vähemmän tärkeä henkilö, mutta Derryn oivakkuus, juonittelu ja tietynlainen riehakas pöyhkeys oli muuttunut. Ihan kuin Iggulden olisi välttämättä halunnut retuuttaa Derryä mukana, muttei osannut oikein keksiä miten olisi tätä pitänyt matkassa. Tämä Derryn tilanne oli mielestäni kaikkein harmittavin

Gregoryn kirjoista minulle oli jäänyt (virheellinen) mielikuva, että Henrik ja Margareta olisivat olleet paljon vanhempia, mutta Iggulden onnistui korjaamaan tämän käsityksen.

Yhden selkeän virheen spottasin, minkä olisin suonut tulevan korjattavaksi ennen alkuperäisen teoksen painoa; nimittäin ihmeparantuminen. Kuningas Henrik tokenee unen ja valveen rajamailta noin vuoden jälkeen (? Vai miten se oli ?).  Valitettavasti Iggulden päätti jouduttaa tosielämän tapahtumia kahdella kuukaudella ja Kuningas Henrik kävelee ja ratsastaa 5h peräti samana iltana. Tämän ei pitäisi olla fysiologisesti mitenkään mahdollista ihan jo surkastuneiden lihastenkin vuoksi. Yksi luku sinne tai tänne, jossa kuvataan Henrikin toipumista ja jossa York ja Sailsbury joutuvat pelonseikaisena miettimään, kuinka heidän käy ei olisi enää ollut yli 400 sivuisessa kirjassa paljoa tuntunut, mutta olisi luonut tarinasta uskottavamman.

Pidin ensimmäisestä osasta enemmän kuin tästä kakkosesta, mutta puutteistaan huolimatta, Igguldenin ote kirjoittamiseen on hyvin koukuttava! Odotan edelleen innokkaana kolmososan julkaisemista pokkarina. Lisäksi jännitän, kuinkahan moneen osaan tämä sarja kasvaa, voidaanko olettaa, että siitä tulee viisiosainen Igguldenin aijempien sarjojen mukaisesti? 

Olen niin täpinöissäni, etten malta odottaa!

-Pikku