Lukumaraton

 Eilen vähän kuivaharjoittelin lukemalla Linnanmäellä kahvilassa Lucinda Rileyn Keskiyön Ruusua pidemmälle, sillä aikaa, kun mieheni ja lankoni hankkivat itselleen jännitystä elämään. Toinen lankomiehistä ainakin oli Space Shottiin joutuessaan saanut totaalihalvauksen. Näytti kuulemma suden nähneeltä oravalta. Ei varmaankaan paljoa poikennut totuudesta.  Aloitin lukumaratonin kuitenkin tänään, sunnuntaina 10.7 klo 12:28 ja tarkoituksenani on lukea omaan tahtiin sen mitä ehdin. (Hieman joutuu pyykkiäkin pesemään ja kaupassakin käymään.) Tarkoitus olisi ainakin saada luettua loppuun tuo Ystäväni Rasputin ja jonkin verran jatkaa Keskiyön ruusua, mutta saa nähdä jatkanko sittenkin jotain muuta kirjaa, vai aloitanko uuden? (Salainen paheeni, useampi teos samanaikaisesti kesken!)

Lukumaraton raporttini ja arvostelut / kommentit: 

Ystäväni Rasputin 
(lukumaraton sivut 278-355)

Ensiksi päätin lukea minulla kesken olleen JP Koskisen Ystäväni Rasputin kirjan, mikä monella erilaisella tavalla oli kiehtova.

JP Koskiselle kiitokset hämmentävästä lukukokemuksesta. Hän todellakin oli onnistunut Rasputinin kuvaamisessa hämmentävän hienosti. Rasputin sai minussa aikaan ahdistusta, vihaa, sääliä ja olipa Koskinen onnistunut myös tuomaan Rasputinin isällisen rakastettavuudenkin esiin. En ole kokenut Venäjän vallankumouksen tuntija, vain Hirvisaarelta, Boynelta ja nyt Koskiselta muutama kirja luettuna, mutta tavallaan haluaisin uskoa, että Koskisen kuvaus Rasputinista on lähinnä totuutta. Jollei Rasputin tosiaan olisi ollut niin monitahoinen, kuin tässä kirjassa, ei hän varmasti olisi kohonnut niin suureen suosioon Tsaarittaren silmissä; ei vaikka olisi pysyvästi parantanut Aleksein. Tästä varmasti monet ovat eri mieltä, mutta amatöörinä pysyn kannassani. Rasputin ei ole voinut olla 100% iljettävä ja vastenmielinen.

Tässä tarinassa oli aiheesta ja historiallisista faktoistakin johtuen aavistuksen omaisesti yhteneviä piirteitä John Boynen Tarkoin vartioidun talon kanssa. Lähinnä muutama päähenkilöön liittyvä seikka ja häivähdys loppuratkaisua, mutta siltikin näissä kaikissa yhteneväisyyksissä, eroavaisuudet ovat läsnä. Erityisesti Boynen ja Koskisen erot näkyvät Rasputinin henkilöhahmossa. Jos pitäisi valita (ja kun pitää), niin suosin suomalaista ja totean, että Ystäväni Rasputin pesee Tarkoin vartioidun talon kyllä kirkkaasti.

Kirjassa räävittömyys on koko ajan läsnä, se vähän niin kuin kuuluu asiaan, mutta sen sijaan, että Koskinen syyllistyisi sillä mässäilyyn, hän osaa taitavasti sivuttaa kliseiset sudenkuopat ja tyytyy kertomaan vain sen, mikä on oleellista ja/tai vie tarinaa eteenpäin. Tästä olen kiitollinen, mikään ei inhota enempää, kuin turha mässäily räävittömyyden alttarilla. Tässä räävittömyyskin oli siistiä. Kiitos.

Kiitän myöskin viimeisistä kahdesta sivusta. Ne kruunasivat kirjan taidokkuuudellaan ja täysin erilaisella otteella. Jollet ole Ystäväni Rasputinia lukenut, suosittelen sitä lämpimästi, mutta kiellän kajoamasta kahteen viimeiseen sivuun ennen aikojaan! Ne on sijoitettu loppuun, koska kuuluvat sinne.

Väliaikatietoja

Huomaan, että tänään minulla on hyttysen keskittymiskyky. Sivuja on tällä hetkellä kasassa vaivaiset 162. Se on vain parisen kymmentä enemmän kuin eilisen kuivaharjoittelun, huomattavasti lyhyemmän ajan lukemisen jälkeen. Yritän lohduttautua seuraavilla seikoilla:

• Olen tänään saatellut lankomiehet kavereineen takaisin pitkälle kotimatkalle kukonlaulun aikaan, minkä johdosta kävin uudelleen nukkumaan ja nukuin paljon pidempään aamupäivään, kuin olin suunnitellut.
• Olen pessyt pyykkiä.
• Olen käynyt kaupassa
• Olen kirjoittanut blogia
• Lukunopeuteni on keskimääräistä aavistuksen alhaisempi. Semmoinen fun fact, että todistetusti se, että ihminen lukee paljon EI vaikuta lukunopeuteen. Elämässään paljon lukeva mitä todennäköisimmin lukee samalla lukunopeudelle paljon, mikäli ei erityisesti treenaa lukunopeuden vauhdittamista. Eli urbaani väite "luen nopeasti, koska luen paljon" ei pidä paikkaansa. Näiden kahden välillä ei ole kausaliteettia. 
• Olen lomalla neljättä päivää, joista tämä on ensimmäinen rentoilun mahdollistava päivä, tänään pitää ottaa rennosti.
• JP Koskisen Ystäväni Rasputin oli niin ajatuksia mylläävä kirja, että aivoni kaipaavat tilaa pohtia ja hengittää. Haluan erittäin vakaasti vain ajatella
  
  Näiden lisäksi:
• Twitteri häiritsee lukemistani. Huomaan alituisesti lukevani muiden twiittejä
• Twitterissä lukumaratoniin osallistuneet päivittävät kilvan toinen toisiaan huimempia sivumääriä, ja tiedän, etten pysty yltämään samaan. (Miten joku on onnistunutkin lukemaan yli 1500 sivua?)
• Minulla ei ole aikeissa valvoa koko yötä, joten vähenevä aika alkaa muuttamaan mukavasta sunnuntaitekemisestä suorittamista. Töissä suorittaminen on ihan fine, mutta kotioloissa haluan tehdä asioita rentoudesta käsin.
• Minusta alkaa enemmän ja enemmän tuntumaan siltä, että ulkoinen paine ohjaa lukemaan, ei rakkaus lajiin.

Päätän lopettaa tältä päivältä tietäen, että tämän vuoden lukumaratoniin osallistuminen ei tuottanut toivotunlaisia tuloksia. Huomenna luen, jos tuntuu siltä, en ota enempää paineita. Kuten sanottu, harrastusten kanssa en tykkää paineesta, vaikka muulloin se on ihan fine. 

Pettymyksestä huolimatta päätän onnitella itseäni hyvästä työstä 162 sivun kohdalla. Sainpahan luettua yhden keskeneräisen kirjan loppuun ja jatkettua toista. Vaikka olen pettynyt saldoon, en kadu mitään. Saan siis onnitella itseäni. <3

Hyvää yötä! :)

Virallinen valvoja, Albert Einstein, reilu viikko sitten valvoi lukumaratonin harjoittelua. Kuppi kahvia Keisarille kertoo kotikaupungistani.

Maanantaiaamu

En ottanut paljoakaan paineita lukemisesta tänään, ja se oikeastaan kannatti. Luin 151 sivua aamun aikana Lucinda Rileyn Keskiyön Ruusua ja olen iloinen, että tein niin. Eilisen keskeyttämisen jälkeen en enää lukenut, mutta kiinnostuin taas lukumaratonista rentoudesta käsin. Nyt en valitettavasti ehdi kirjoittaa ajatuksiani Keskiyön ruususta, mutta kirjoitan viimeistään illalla. :)


Keskiyön Ruusu -mietteitä kesken olevasta kirjasta
(lukumaraton sivut su 256-341 ja ma 341-492)

Sain kirjan Bazarilta, lämmin kiitos siitä. <3

Minusta tuntuu kurjalta kirjoittaa mietteitäni kirjasta, joka ei ole vielä luettuna, sillä monia kysymyksiä on vielä auki. Nyt kirjoitan ensimmäiset hajanaiset ajatukseni. Pahoittelut, ettei tämä ole kaikenkattava ja ylevä "arvostelu".

Aloitin kirjan lukemisen samana päivänä, kun sain sen ja ihastuin Prologiin kovasti. Keskiyön ruusu seikkailee pääasiassa 1900-luvun alussa, mutta myös 2000-luvulla usean eri henkilön kautta. Mielenkiintoisimmat henkilöt ovat Anahita (1900-luku) ja Ari (2000-luku) sekä myös myöhemmin uusi näkökulma 1900-luvulta, jota ei voi paljastaa, muuten menee kirjan alku pilalle. 2000-luvulla yhtenä päähenkilöistä (tai perspektiiveistä) toimii Rebecca Bradley, ryysyistä julkisuuteen ponkaissut elokuvamaailman superjulkkis. Hänestä tulee tunne, että hänen tarinansa olen lukenut ennenkin. Tämä johtunee siitä, että Anahitan elämä on niin värikäs ja mielenkiintoinen, että tavallaan Rebeccan hahmo, melko pelkistetyksi naapurin tytöksi, joka ei halua olla vaivaksi, jää jalkoihin. Pohdin, onko Rebeccan hahmoon istutettu kirjailijaa itseään sekoitettuna ääriviivaista henkilötrendiä. Ainakin kirjailija itse on myöskin taustaltaan näyttelijä.

Anahitan elämästä kertovat osuudet imevät mukaansa. Erityisesti Intiassa vietetty aika kiehtoo minua ja vaikka ns. nykyaikaan palaaminen tuntuukin vähän jarruttelulta, pidän Arin ja Lord Astburyn hahmoista.  Harmittelen, ettei suomen kieleen voi tuoda luokkayhteiskunnallisia eroja kielen kautta, sillä toivon, että alkuperäisessä luokkaerot paistaisivat kirkkaasti läpi. Tällä hetkellä olen sivulla 531, ja pidän kirjaa mielenkiintoisena. Joitakin vihjeitä loppuratkaisusta on ripoteltu sinne tänne, ja samoin joitakin asioita on jätetty avoimeksi, joten minusta on mielenkiintoista nähdä, miten metsään arvailuni pölähtävät vai osunko sittenkin oikeaan.

Kun otan askeleen taaksepäin ja tarkastelen Rileyn kirjaa etäämmältä, nostan hattua kirjailijalle. Hän on saanut pidettyä kaiken kasassa, vaikka näin monen henkilöhyppelyn jälkeen helposti pakka leviää pahanpäiväisesti. Vaikka Rebeccassa ei ole toivomaani syvyyttä, hänen osuutensa myös vievät tarinaa eteenpäin ja ymmärrän, että hän on tärkeä kokonaisuuden kannalta. Haluan lukea kirjan loppuun ja katsoa, miten tarinassa käy. Kirjoitan paremman arvion sitten, kun olen saanut tämän kokonaan luetuksi.

Erityismainintana kiitän Eveliina Rusasta kannen suunnittelusta.

Jälkisanat

Lukumaraton ei rullannut tällä ensikertalaisella niin kuin piti. Itseasiassa ei sinne päinkään, vaikka olin kuinka ollut innostunut viikkoja etukäteen, iski kauhea ramppikammo. 

Ensivuonna osaan varautua ja lähden rentoilusta käsin. Mitä sitten, jos muut lukee 1500 sivua kevyesti. Mun tarvii vaan keskittyä rikkomaan tämän vuoden saldo ensi kerralla. :)

Kiitos lukumaratonin järjestämisestä Blogistania ja Minna Vuo-Cho! :)

Ruusujen Sota - Kolmen Liitto

Teos: Ruusujen Sota - Kolmen Liitto

Kirjailija: Conn Iggulden

Kustantaja: Otava / Seven

Kenelle: Historiallisista pokkareista pitäville, jotka eivät kaihda taistelujen tuoksintaa. Englannin historian tuntemus ei ole vaatimus, jotta tätä voisi lukea, mutta mikäli sattuu jotakin tietämään, saattaa se luoda uuden ulottuvuuden kirjaan.

Sain kirjan: Voitin yksityishenkilönä Otavan Facebook-arvonnassa. Kiitos tuhannesti Onnettarelle! :)

Kolmen liitto on Conn Igguldenin Ruusujen sota -sarjan toinen teos ja ehdottomasti paljon sotaisampi kuin ensimmäinen, ainakin minusta. Tämä kirja antoi minulle paljon ristiriitaisia ajatuksia, sillä teknisesti pidin kirjasta paljon, mutta valitettavasti se sisälsi myös joitakin pettymyksen aiheita. 

Teksti imaisi aina heti mukaansa, riippumatta mihin kohtaan olin jääny edellisellä kerralla, mutta siltikin luin sitä yli kuukauden johtuen hektisestä työtilanteesta ja sen takia vähentyneestä lukuajasta. Pahoittelen siis hitauttani kirjoitusten julkaisussa.

Kirja antaa hirvittävän hyvän kuvan siitä, millaista oli olla Englannin vallan kahvassa (tai sen tavoittelija) 1400-luvulla ja mitä tarkoitti olla Kuninkaan/Kuningattaren galantti tai vallantavoittelijan oma sotilas. Hurr.. Ihan kylmää! Huomasin, että minun oli edelleen vaikeaa olla valitsematta puolta, jonka voittoa toivon. Tämä varmaan jotenkin lienee itsesuojeluvaistoon liittyvän, sillä vahvasti myötäeläjänä, minun on hankala lukea sotakohtauksia tuntematta sääliä kaatuneiden ja etenkin pahasti haavoittuneiden puolesta. Pelottavinta oli huomata, että kulloisenkin puolenvalinnan jälkeen itselleni oli ok, jos toinen puoli epäonnistui. Philippa Gregoryn kirjoihin vedoten odotin “Kolmen liiton” ja kannessa olevan loistavan auringon viittaavan ennemminkin Yorkin jälkikasvuun kuin Yorkin, Sailsburyn ja Warwickin liittoutumaan.

(Kurkatkaa kirjan virallinen kirjatraileri:)

Jatko-osa poikkeaa ensimmäisestä osasta sinä mielessä, että ensimmäisessä osassa tapahtumia edistettiin henkilöiden kautta, toisessa osassa tapahtumat veivät henkilöitä. Tuntui, kuin kirjassa ei olisi ollut sijaa ihmisille ja heidän päätöksilleen, vaan universumi olisi magneetin lailla repinyt henkilöitä taistelutantereelta toiselle. (Osittain kyllä ehkä tottakin!) Pidin kirjasta valtavasti, mutta olen itse henkilöorientoitunut lukija: Luen paljon historiallisia romaaneja saadakseni ymmärrystä ihmisten elämästä, ajatuksista ja tavoista elää erilaisten olosuhteiden alla. Vaikka näitä olikin mukana, silti henkilöhahmot jäivät mielestäni melko ohuiksi ensimmäiseen teokseen nähden, kuitenkin kirjailijan jälkisanat saivat minut ymmärtämään jatko-osaan otetun näkökulman. Lukiessa olin vähän pettynyt, kun ensimmäisen osan tyylistä henkilökuvasta oli niin vähän, mutta jälkikäteen on tullut tunne, että näinhän sen pitikin mennä.

VAROITUS: Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita!

Tässä lyhykäiset kuvaukset siitä, mitä minulle jäi käteen henkilöistä: York, ei vallan himostaan huolimatta kyennyt murhaamaan Kuningas Henrikkiä, vaikka siihen tarjoutui tilaisuus, kahdesti.  Hän kyllä janosi valtaistuinta ja halusi Henrikin pois päiviltä, muttei kyennyt tappamaan viatonta kuningasta. How sad. Yorkin poika Edward esitellään vahvana ja ylpeänä ehkä ylimielisenä, mikä ei muutu koko aikana. Henrik heikkona, mikäli yhtä terästäytymistä ei lasketa. Margareta sen sijaan on vain veren- ja kostonhimoinen raivotar, jota voisi jo kutsua katkeroituneeksi ja sydämettömäksi. Ja aivan ymmärrettävistä syistä rouva katkeroituikin, vaikkei hänen uhmaikäisen tasolle vajonnut tunnetila ollut suotavaa; Harmi, ettei hänestä enää mitään muuta puolta löytynyt. Tavallaan tässä Igguldenin ensimmäisen kirjan saavutus saada lukija ajattelemaan ettei tapahtumissa ole hyviksiä tai pahiksia kumoutui hippasen. Tarinan muuttuneen kuvakulman vuoksi Derry oli luonnollisestikin (ja erittäin oikeutetusti) vähemmän tärkeä henkilö, mutta Derryn oivakkuus, juonittelu ja tietynlainen riehakas pöyhkeys oli muuttunut. Ihan kuin Iggulden olisi välttämättä halunnut retuuttaa Derryä mukana, muttei osannut oikein keksiä miten olisi tätä pitänyt matkassa. Tämä Derryn tilanne oli mielestäni kaikkein harmittavin

Gregoryn kirjoista minulle oli jäänyt (virheellinen) mielikuva, että Henrik ja Margareta olisivat olleet paljon vanhempia, mutta Iggulden onnistui korjaamaan tämän käsityksen.

Yhden selkeän virheen spottasin, minkä olisin suonut tulevan korjattavaksi ennen alkuperäisen teoksen painoa; nimittäin ihmeparantuminen. Kuningas Henrik tokenee unen ja valveen rajamailta noin vuoden jälkeen (? Vai miten se oli ?).  Valitettavasti Iggulden päätti jouduttaa tosielämän tapahtumia kahdella kuukaudella ja Kuningas Henrik kävelee ja ratsastaa 5h peräti samana iltana. Tämän ei pitäisi olla fysiologisesti mitenkään mahdollista ihan jo surkastuneiden lihastenkin vuoksi. Yksi luku sinne tai tänne, jossa kuvataan Henrikin toipumista ja jossa York ja Sailsbury joutuvat pelonseikaisena miettimään, kuinka heidän käy ei olisi enää ollut yli 400 sivuisessa kirjassa paljoa tuntunut, mutta olisi luonut tarinasta uskottavamman.

Pidin ensimmäisestä osasta enemmän kuin tästä kakkosesta, mutta puutteistaan huolimatta, Igguldenin ote kirjoittamiseen on hyvin koukuttava! Odotan edelleen innokkaana kolmososan julkaisemista pokkarina. Lisäksi jännitän, kuinkahan moneen osaan tämä sarja kasvaa, voidaanko olettaa, että siitä tulee viisiosainen Igguldenin aijempien sarjojen mukaisesti? 

Olen niin täpinöissäni, etten malta odottaa!

-Pikku

Ruusujen Sota - Myrskylintu

Teos: Ruusujen sota - Myrskylintu
Kirjailija: Conn Iggulden
Kustantaja: Seven / Otava
Kenelle: Erityisesti Englannin historiasta kiinnostuneet

Arvosanani: 9


Kyllä vaan, ruusujen sota ei päästänyt irti, vaan oli sitten pakko tutustua samaan aiheeseen eri sarjan kautta.  Tämä Igguldenin kirjasarja aloittaa taustoituksen paljon, paljon kauempaa kuin Gregoryn sarja, ja sen vuoksi ymmärrys koko sotkuun ja valtataisteluun lisääntyy. Kolonialismmi tuntuu olevan kaiken pahan alku ja juuri, mutta samalla myös ihmisen halu valtaan on sangen pettävä.

Conn Iggulden on vahva kirjailija, joka osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti myös ehkä vähän hankalastilähestyttävästäkin aihetta ja kuvakulmasta. Jos kritisoin Philippa Gregoryn tapaa juosta tapahtumasta toiseen, sitä väitettä ei kyllä todellakaan voi iskeä Igguldeniin, siitäkin huolimatta, että kirjailija itse myöntää jouduttaneensa historian tapahtumia saadakseen tarinasta mielenkiintoisen. Niin, kuinkas paljon kirjailija saa muuttaa historiaa, sillä kustannuksella, että kirjasta tulee luettava?
Tässä vaiheessa pieni historiafriikkiyteni nostaa päätään ja turauttaa: "Ei yhtään!!" mutta toki lukijana minun on annettava kirjailijalle se tila, jonka hän tarvitsee. Jos kirjailijan tarvitsee ottaa erivapauksia historiasta, se hänelle suotakoon. Olen silti sitä mieltä, että tiettyjen tapausten jouduttaminen siten, että mikä tosiasiassa kesti kolme vuotta, kesti kirjassa vain vuoden, tämä ehkä olisi voitu tehdä toisin. Tämä oli kuitenkin kirjailijan valinta, joten enempää en siitä naputa.

Igguldenin luoma kuninkaan vakoojamestari Derry Brewer oli aluksi mielestäni se paha ja inhottava mies, joka on ylimielinen ja vallanhimoinen. Kuitenkin alle sadan sivun jälkeen minun mielipiteeni Derrystä alkoi muuttumaan vähitellen ja loppupuolella hän oli jo muuttunut sankariksi. Pidin siitä, että Derryllä leikkaa ihan äärettömän hyvin ja hänessä on särmää, kuitenkin Derry ehkä pehmeni halinalleksi tai ainakin ns. tavalliseksi ihmiseksi, mitä vähän mietin, oliko Derryn pehmous harkittua pointin tekemistä. Onko Derry seuraavassa osassa taas ministi pahis vai pehmoutunut hyvis? Joka tapauksessa, niin ennalta arvattavaa kuin se onkin, Derry on mun lemppari!

 Igguldenin tapa kirjoittaa vaatii aluksi pientä tottumista, sillä hän pomppii, ainakin tässä teoksessa, vähän väliä henkilöstä ja maantieteellisistä paikoista toiseen. Milloin ollaan Lontoossa Derryn, Williamin ja Kuninkaan Henrik VI:n kanssa ja milloin Ranskassa Margaretan tai niskuroivien häädettävien englantilaisten luona, jne. Siitä huolimatta tarina veti mukanaan ja voisin sanoa pitäneeni tästä teoksesta enemmän kuin Valkoisesta kuningattaresta. Itseasiassa pidin niin paljon, että aloin metsästää myös kirjailijan muita teoksia itselleni ollessani vasta alle puolessa välissä teosta. (Huuto.net on tästä lähin paras ystäväni!)

Huomaan myös, että sillä on selkeästi väliä, kuka on esitelty ensin. Valkoisen kuningattaren myötä olin tietenkin päähenkilön puolella, mutta tässä teoksessa, mikä ulottuu aikaan ennen Margareta Anjoulaisen kruunajaisiakin, huoman, haluavani olla tämän puolella. Sydäntäni särki kovasti, kun yritin pitää pääni kylmänä ja muistaa, mitä on tulossa seuraavissa sarjan osissa.

Igguldenin tapa pomppia paikasta ja henkilöstä toiseen vaatii aluksi totuttelua, mutta kun pääsen henkilöihin käsiksi paremmin, huomaan tämän olevan varsin nerokas tapa osoittaa lukijalle, ettei tässäkään tarinassa ole saduista tuttuja asetelmia eli niin kutsuttuja hyviksii tai pahiksii, mutta on vain ihmisii, jotka toimivat omista lähtökohdistaan ja motiiveistaan käsin. Tässä nostan hattua kirjailijalle, sillä tällaisessa tarinassa olisi erittäin houkuttelevaa, ja helppoa, kuvata tietyt henkilöt, esim. voittajat, vain hyvinä henkilöinä ja vastustajat läpensä pahoina. Kuitenkin tällä teoksella voi ymmärtää tapahtumien todellisen kulun tai ainakin luonteen, mikäli ottaa huomioon kirjailijan ottamat erivapaudet historiasta. Kuten aiemmpana on todettu, nämä erivapaudet ovat hyväksyttäviä, mutta ne on hyvä tunnistaa, sillä teos on niin toden tuntuinen, että on pakko muistuttaa itselle, ettei kyseessä ole taikapeili, jolla näkee 100% totuuden menneestä. Kukaan ei siis ole istunut kirjoittamassa näitä henkilöiden keskusteluja ylös, jotka kirjailija olisi kääntänyt modernille kielelle. Kirjailijan tietomäärä on kuitenkin vertaansa vailla ja tämän teoksen eteen on nähty paljon vaivaa. En malta odottaa, että ehdin aloittaa kakkos osan. Toivottavasti kolmonen siirretään paperikansiin PIAN.

-Pikku

Punainen Kuningatar

Teos: Punainen Kuningatar
Kirjailija: Philippa Gregory
Kustantaja: Bazar
Kenelle: Historiallisista, mutta ei niin valikeaselkoisista teoksista pitäville lukijoille

Arvosana: 8

1400-luvun ruusujen sota jatkuu. Tai siis pitäisikö sanoa laajenee, vai että yksityiskohdat tarkentuvat? Margareta on Henrik VI:n pikkupikkuserkku (kolmannetserkukset) ja siten Lancastereiden huonetta. Sen sijaan myöhemmin kirjassa seikkaileva, ensimmäisen kirjan sankari, kuningas Edward, on vallananastaja ja näin ollen Margaretan mielestä Jumalan itsensä kirouksen ansainnut. Harmi vain, kun Margaretan pahaksi onneksi Edward vain on niin sikiävää sorttia, että lapsia tulee vuodesta toiseen ja perillisiä (poikia) peräti kaksi koko aviollisten lasten kööriin (plus äpärät), mikä niin kovasti kismittää Margaretaa, joka on onnistunut synnyttämään vain yhden lapsen koko elämänsä aikana. Savuavaa kiukkua onneksi lievittää hieman se, että hänen lapsensa on poika ja näin ollen Margaretan silmissä laillinen perillinen. Vahinko vain, että lähes koko aikuistuvan elämänsä ajan Henrik Tudor joutuu kasvamaan maanpaossa.

No anyway! Punainen kuningatar kertoo siis samoisista tapahtumista, kuin Valkoinen kuningatar, tosin tällä kertaa Lacastereiden näkökulmasta. Teoksesta käy hyvin selväksi kuka on kuka: Lancasterit ainoita oikeita kruunun perillisiä, sillä he ovat Edward III:stä jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa, ja päähenkilö Margaret Beaufort (myöhemmin Tudor, Stafford ja Stanley) on kuningas Henrik VI:n vannoutunut ihailija.


Margaretan tekee mielenkiintoiseksi hahmoksi se, että hänessä yhdistyvät kaikki mielikuvani keskiaikaisesta vallankahvassa roikkuvasta kristitystä kuin vain olla ja voi. Margareetan ehdottomaksi esikuvaksi nousee jo pienenä tyttönä Jeanne d´Arc lujan uskonsa ja rohkeutensa vuoksi. Margareetan oma usko alkoi selkeästi viattomasta rakkaudestaan Jumalaan, mutta nuoreen ja vaikutuksille alttiiseen mieleen on silti
helppoa istuttaa ylpeyden siemen, niin oman äitinsä kuin milloin minkäkin auktoriteetin ansiosta. Margareta yrittää vastustaa äitinsä opetuksia ja aikeita sekä unelmoi puhtaasta ja pyhästä elämästä luostarissa, jossa hän voisi oppia tuntemaan pyhiä kirjoituksia. Lisäksi mielenkiintoa henkilöä kohtaan lisä varsinkin Margaretan aikuisällä tämän viljelemät ajatukset Elisabeth Yorkilaisesta ja erityisesti syytökset noituudesta.


Margaretan kohtaloksi kuitenkin osoittautuu niin monen keskiaikaisen tytön traaginen kohtalo, ja hän joutuu naimisiin aivan liian aikaisin (Oliko Margareeta peräti 12 -vuotias?). Tuon pienen tytön elämä ja maailma murtuu, kun hän joutuu yli kaksi kertaa itseänsä vanhemman miehen sänkyyn ja omaisuudeksi. Ja kuka on tuo uusi omistaja? No Henrik VI:n velipuoli Edmund Tudor tietenkin, eli Margareetan pikkupikkuserkku. (Hyvin menee, mutta menköön, NOT!) Tuloksena on vuoden

yrityksen jälkeen perillinen Lancastereille ja Tudoreille. Synnytys on kuitenkin kaikkea muuta kuin toivotunlainen, mikä johtunee ainakin osittain Margaretan liian nuoresta iästä. Synnytyksen aikana, lähes kuoleman kielissä Margaretan mukana tullut palvelija, eli vahtija, muistuttaa lapsenpäästäjiä Margaretan oman äidin määräyksestä: "jos täytyy valita, lapsi jätetään henkiin" -meiningistä. Tämä tietenkin jättää pysyvän jäljen tyttöpoloisen sielunmaisemaan.


Elämä ei kulje helppoja teitä, ja pian vasta pieni tyttönen huomaa olevansa äiti, leski ja rakastunut edesmenneen miehensä veljeen, tietäen, ettei yhteistä tulevaisuutta ole ja hänen poikansa tie seuraavaksi kuninkaaksi on pitkä ja rosoinen. Taas kerran Margareta löytää itsensä tilanteesta, jossa hän päätyy naimakauppojen kohteeksi. Tällä kertaa miehelle, joka on suorastaan rauhaa rakastava pelkuri keskellä kaikkien aikojen mehukkainta serkussotaa, jolloin katsotaan kuka on kenenkin puolella. Erittäin turvallinen vaihtoehto sanoisin, mutta tässä vaiheessa Margareetan katkeruus ja vallanhimo on alkanut jo kasvaa. Siitä huolimatta, että Margaretan sydän alkaa tummua vihasta ja katkeruudesta, hän alati haaveilee pyhästä elämästä ja eräänlainen kieroutunut ylpeys omaan paremmuuteensa ja pyhyyteensä kietoo hänen mielensä. Ihan hengästyn. Miten voi olla noin tekopyhä ihminen näkemättä sitä itse?

Uskon, että mikäli Margareta olisi tosiaan saanut elämässään erilaiset kortit, hän olisi ehkä saattanut perustaa Engallin historian ihmeellisimmän ja laajalle levittäytyneimmän luostarikunnan ja orpokodin, Hän päätyi kuitenkin käyttämään uskoaan ja sokaistui vallantavoittelustuaan pojalleen niin kovasti, että vain yhtä harhaisesti voi käydä niille, jotka tekevät uskontonsa nimissä hirmutekoja. Uskon, että muun muassa ristiretket ovat saaneet alkunsa yhtä sokaistuneesta uskosta yhdistyneenä rahan- ja vallanhimoon. Margaretan äidinrakkaudelle, suojeluvaistolle, ylpeydelle sekä vihalle Yorkeja kohtaan ei näytä tulevan loppua.

Vaikka Gregory onkin onnistunut kuvaamaan Margaretan motiiveja hyvin, on ylpeydestä ja vihasta  toisinaan vähän raskasta lukea. Margareta on niin negatiivinen ja surullinen hahmo, että hänen tarinaansa on sekä puuduttavaa että sydäntäsärkevää lukea. Vaikka Gregoryn tapa kiitää kohtauksesta toiseen on mukavaa, on hänellä silti oma tapansa jättää niin monia asioita huomaamatta. Sarjan lukeminen on melko kahtiajakoista lukea, sillä samaan aikaan haluan tietää Gregoryn näkemyksen tapahtumien kulusta, sillä hän on selkeästi tehnyt pitkän tutkimuksen aiheesta (kts lähdeluottelo) ja samalla toivoisi koko ajan, että henkilöhahmot olisivat jotenkin aavistuksen vahvemmat. Kuitenkin tapahtumien toisto hieman puuduttaa.

Vaikka Punainen kuningatar on itsenäinen teos, on se kutienkin nähdäkseni niin kovasti jatko-osa, ettei sitä kannata lukea ilman kunnon pohjatietoja tai että on lukenut Valkoisen kuningattaren. Tämä johtuu siitä, että vaikka teoksessa kerrataankin kaikki samat tapahtumat, mitä Valkoisessa kuningattaressa, Gregory pysyy tyylilleen uskollisena ja juoksee tilanteesta toiseen, enkä usko, että olisin osannut yhdistellä tilanteita, syitä tai seurauksia toisiina, mikäli en olisi tutustunut aiheeseen ykkösosan kautta.

-Pikku

Valkoinen kuningatar

Teos: Valkoinen Kuningatar

Kirjailija: Philippa Gregory

Kustantaja: Bazar

Arvosana: 8 ½

Valkoinen kuningatar kertoo 1400-luvun ruusujen sodasta ja nimenomaan "vallananastajakuninkaan" eli Yorkin Edwardin alempisäätyisestä vaimosta, jonka suvusta tuli "nousukkaita" avioliiton myötä. Elisabeth, omaa sukukaan Woodville, myöhemmin Grey ja Rivers sekä Englannin kuningatar, omaksuu hovin tavat ja juonittelut äitinsä ja veljiensä avustuksella. 

Kirjan teki erilaiseksi se, että Elisabethin äiti uskoo peritytyvänsä Melusinasta eli veden jumaattaresta, ja niinpä Elisabeth on äitinsä tavoin taipuvainen turvautumaan taikauskoon ja eräänlaisiin perimmäisuskomuksellisiin tapoihin hädän tullen. Kyse ei ole varsinaisesti sellaisesta taikuudesta, jota ehkä ensin ajattelemme tai noidasta, jolla on yliluonnollisia voimia esim kädestä lähtevät tulipallot, ajatustenluku ja lentäminen, niin kuin vaikka Harry Potterissa. Kyse on pikemminkin taikauskosta, joista heidänkin mielestään puolet on totta ja puolet humpuukia, he vain eivät tiedä mikä milloinkin on sen todempi puoli, joten siksi pelaavat varmanpäälle. Esimerkiksi, silloin, kun Elisabeth kovasti tahtoi Edwardin itselleen, Elisabet kävi äitinsä neuvosta joka päivä nykimässä narua läheisen joen luota. Viimeisenä päivänä hän nosti joesta esineen, jossa oli viittaus kuninkaallisuudesta, eikä aikaakaan, kun he olivat naimisissa. 

Vaikka yleensä en pidä taikuuteen liittyvästä kirjallisuudesta, tämä oli kuitenkin ihan luettava, koska taikuudella ei mässäilty, mutta ennemmin näytettiin, miltä keskiaikaisella taikuudella ja noituudella on ehkä tarkoitettu. Minua itseäni aina kiehtoo lukeminen, jos voin laajentaa ymmärrystäni toisia ihmisiä kohtaan, ja tämä teos antoi ajatuksia keskiaikaisista noidista ja noitavainoista, vaikkei noitavainot olleetkaan kovin tapetilla tässä kirjassa.

Gregory kirjoittaa ennen kaikkea valtataistelusta. Näitä valtataisteluita käydään niin Lancastereiden ja Yorkien välillä, kuin myös Yorkin sisälläkin. Toisin sanoen valtakuntaa repineet serkussodat laajenivat myös valtakuntaa entistä enemmän repiviksi veljessodiksi. Valkoinen kuningatar keskittyy Elisabethin näkökulmaan tapahtumista, ja muut sarjan osat kuvaavat samat tapahtumat eri henkilöiden näkökulmasta, mikä on mielenkiintoista, koska silloin pääsee kurkkaamaan eri motiiveihin samoihin tilanteisiin. Olen nyt lukenut Valkoisen ja Punaisen kuningattaren ja uskaltaisin väittää, että Gregory tosiaankin kirjoittaa nimenomaan tapahtumista ehkä jopa henkilöhahmojenkin kustannuksella. Itsestäni tuntui siltä, että hänellä oli kiire juosta tapahtumasta toiseen, korostaa jotain tiettyä ominaisuutta henkilössä, kertoa taisteluista ja siitä, kuka oli kenenkin puolella, mutta henkilöhahmot itsessään jäivät vähän ohuiksi ja ehkäpä sangen yksipuolisiksi.

Ruusujen sota, johon kietoutuvat niin Lancasterit, Yorkit kuin myös myöhemmin Tudoritkin. Nimitys tulee kunkin suvun tunnuksena käytetyistä ruusuista.

Tämän teksen eduksi on kuitenkin pakko lukea se, että vaikka Elibethin ja Edwardin suhde ei ole tämän kirjan keskus, niin oli virkistävää kerrankin lukea teos, jossa kuningas saa itsellensä puolison, jota rakastaa. Okei, pakko myöntää, ettei mielestäni rakkauteen saatika avioliittoon kuulu pettäminen, ja että tämä kirja on ehkä moralisesti aika susi muutoinkin, mutta tämän pointtina onkin historia ja valtataistelut, joten olkoon. Mikäs minä olen tuomitsemaan muutama sata vuotta sitten kuollutta Englannin vallananastajakuningasta hänen lukuisista naisseikkailuista, ja "muutmasta" murhasta tai sättimään hänen puolisoaan kerettiläisyydestä? What happened, it happened.

Hankalinta minusta oli kuitenkin tottua reippaasti eteneviin kuukausiin ja vuosiin, mutta jossain vaiheessa siihen tottui. Monet ovat myöskin kritisoineet siitä, että samannimisiä henkilöitä vilahti tekstissä jatkuvasi ja heidän mielestään on ollut hankalaa seurata sitä, kenestä puhutaan kulloinkin. Itse en kumma kyllä kokenut sitä hankalaksi, ja tämä ihmetyttää minua itseänikin, sillä yleensähän olisin varmasti kokenut tämän sekavaksi. Ehkä nyt olin kuitenkin jotenkin juonessa niin kiinni alusta lähtien, etten kokenut häiritseväksi saman nimisten ihmisten risteilevyyttä alituisesti. Muistan, että vain kerran jouduin lukemaan kahteen kertaan, jotta varmisuin kummasta oli kyse.

Jäin pohtimaan, entistä sotatapaa, kuten kirkkoturvaa ja tietynlaisia lainalaisuuksia, joita ennen on sodittaessa noudatettu puolin ja toisin, vaikka lahtaaminen onkin ollut hyvin brutaalia. Tässä on mielestäni kiinnostava balanssi, sillä samalla on kunnioitettu tiettyjä asioita, mutta sitten kun ollaan siinä varsinaisessa taistelussa, niin kaikki keinot ovat olleet sallittuja.
Myöskin kiinnostavaa jälkipohdintaa heritti kirjan valtataisteluiden sivutuotteena tullut juonitteluiden määrä. Joskus tuntuu, että ihmiset ehkä ajattelevat, että "ennen oli heleppoo, kun vaan oli joku joka sano mite tehää ja kaikki muut totteli." Niin, ehkä ne alamaiset tottelivat, mutta kyllä sitä politikoinnin määrää on ollut aina. Valtaa lähellä olevat ovat aina halunneet käyttää tilannetta ja asemaansa edukseen ja niitä isoja pahoja 'herroja' aka kansanedustajia (ja käytännössä ketä tahansa, joilla on enemmän rahaa kuin itsellä) on aina ollut.
Kuinka hankalaa ja pelottavaa onkaan ollut puolustaa omaa "oikeuttaan" kruunuun ruusujen sotien aikana kahtiajakautuneessa Englannissa, jossa kenenkään luotettavuudesta ei voi olla varma. Oletko sittenkin yksin asiasi kanssa? Huiputatko sinä vihollistasi soluttautumalla, vai huiputtavatko he samalla soluttautujalla sinua?  Voit luottaa taistelukentällä vain ja ainoastaan perheenjäseniisi ja lähimpiin ystäviisi, että he taistelevat puolellasi. Vai voitko?

-Pikku

Sonja-sarja

Kirjailija: Laila Hirvisaari
Kustantaja: Seven -pokkari
Kenelle: Tsaarin vallan ja sen kukistumisesta kiinnostuneille, ennenkaikkea ymmärrystä etsiville lukijoille, joita ei raskas aihepiiri säikäytä

Laila Hirvisaari on kirjoittanut henkeäsalpaavan viisiosaisen kirjasarjan, mikä on julkaistu ensimmäisen kerran vuosina 1993-1997.  (Oheisesta kuvassa on sarjan pokkariversiot, mitkä Otava on julkaissut vuosina 2014 ja 2015.) Kirjat poikkeavat toisisstaan teemoittain, sillä Sonjan elämä menee eteenpäin ja tarinaa leimaavat yhteiskunnan mullistukset. Sonja ja Valkoakaasiat ovat sarjan kevyimmät teokset tyttömäisen prinsessamaailman kaltaiset, kun taas Myrsypilvet, Satakielimetsä ja Viktoria ovat raskaammat milloin minkäkin sodan riehuessa ja lisäksi Viktoria teoksen sijoittuminen neuvostoliiton perustamiseen.

Vaikka yksittäinen kirja ei saisikaan 8:aa parempaa arvosanakseen, pidin kuitenkin kokonaisuudesta hyvin paljon, koska se antaa niin hyvän kuvauksen oman aikansa venäläisestä yhteiskunnasta ja venäläisistä ruhtinassuvuista. Kuten sanottu, jokin teos ei ollut niin kovasti mieleiseni, mutta kokonaisuus on silti mielestäni niin hieno, että sarja on yksi minun lemppareitani.

Hirvisaari on ennen kaikkea taiteilija, hänen kanvas on tekstinkäsittely ohjelma, siveltimenä on näppäimistö ja  maalina sanat, ja näillä hän maalaa hyvin realistisen tuntuisen kuvan 1800 ja 1900 -lukujen taitteesta. Viimeisimmän kirjan luin kuukausi sitten ja vieläkin minulla on tunne, kuin olisin itse elänyt Pietarissa Sonjan elinvuosina. Suosittelen sarjaa kaikille niille, jotka haluavat lukea vuosisatojen taitteesta ja ymmärtää ruhtinassukujen asemaa Venäjällä.

Alla olevat arviot sisältävät juonipaljastuksia, vaikkakin yritän olla maltillinen.

Sonja

Arvosana: 8+

Sonja Orbeliani on sarjan päähenkilö ja tietenkään nykyisyyttä ei voi ymmärtää tutustumatta ensin
menneisyyteen. Kirjasarjan nimikkoteoksessa tutustutaan siis Sonjan lapsuuteen. Hirvisaari on mielestäni upeasti osannut tuoda Sonjan lapsenkaltaisen oikukaat piirteet esiin, eikä hahmon uskottavuus mielestäni kärsi myöskään myöhemmissä vaiheissa myöhemmissä osissa, vaan Sonjan kehitysvaiheet näkyvät hänen tavassaan ajatella ja puhua.

Sonja kuvaa muistelmissaan lapsuuttaan vanhempiensa kodissa Belaja Rozassa ja myöhemmin Smolnassa opiskelujaan. Erittäin etuoikeutetusta ja itsepäisestä tytöstä on huvittava lukea, sillä kyseessä ei ole mikään "minä tahdon uuden mekon" -tyylinen hirviö, vaan pikkuinen tyttönen, joka niin hinkuu aikuiseksi keinolla millä hyvänsä. Ihastuminen Paroni Gustafiin on koskettavan lapsenkaltaista.

Lapsekkaan elämää oli kuitenkin hippasen puuduttavaa lukea, joten kirja saa siksi 8+. Kieli ja tarinan kerronta sekä kuvaukset kulttuurista ja palatseista ovat kuitenkin mielestäni aivan ihania, eikä siksi kirjaa voi sanoa huonoksi millään muotoa. Koko sarja on kuin venäläinen kulttuuripläjäys, jonka jälkeen ymmärtää hieman paremmin rakasta naapurivaltiota ja ehkä jopa omaa historiaakin. (Ei kylläkään Gustafin vuoksi.)

Valkoakaasiat

Arvosana: 9 1/2

Valkoakaasiat hyppää hieman eteenpäin ja Sonja on Ksenian hovineito ja sen seurauksena hän liikkuu paljon keisariperheen mukana mm. lomamatkoilla. Valkoakaasioissa Sonja sairastuu ja hän matkustaa Abbastumaniin toipumaan, lisäksi myös rakastuu tulenpalavasti elämänsä mieheen ja he kokevat jotain ainutlaatuista.

Olin jo ennen loppuratkaisua päättänyt numeron verran huonomman arvosanan, mutta loppuratkaisu sai kyllä tämän naisen sydämen väpättämään niin, ettei muu auttanut, kuin hilata numeroa korkeammalle. Tämä siitäkin huolimatta, että kaksikymppisen tuittupään jatkuvat typeryydet saivat minut välillä myötähäpeämään ja kokemaan erilaisia agressioita. Onko sitä nyt pakko leikkiä hengellään ja aukoa päätä keisarinnalle, vaikka tulisikin huonosti kohdelluksi? Siis onko aivan pakko kertoa niistä tunteista Ksenialle, joka on viimonen ihminen, jolle ikinä pitäisi mitään kertoa? Ja miksi sille Gustaf Mannerheimille pitää jatkuvasti nillittä samoista asioista?

Mielestäni Sonjan äidin kuoleman jälkeiset tunteet olivat hyvin koskettavia kovuutensa tähden, ja erittäin oikeutettuja tunteita omalla tavallaan. Eihän Sonjalla edes ollut äitiä. Hänellä oli synnyttäjänsä, jota tuli kutsua äidiksi, mutta joka ei oikeastaan lapsistaan ollut kiinnostunut. Sonjan äiti oli vain kiinnostunut siitä, että oli kaunis ja sai pidettyä miehensä tyytyväisenä.

Myrskypilvet

Arvosana: 8 1/2

Valkoakaasioiden ja Myrskypilvien väliin soljahtaa  noin 10 vuotta, joilta ei ole päiväkirjamerkintöjä. Tämä on mielestäni hyvin, hyvin outoa ja aiheutti minulle erittäin, erittäin suurta pettymystä. Näihin vuosiin mahtuu vaikka kuinka paljon tapahtumia, joista olisin halunnut lukea.

Kuitenkin, moni läheinen ihminen on kuollut ja Sonja palaa Pietariin surutyön ollessa vielä osin kesken. Elämä puolittain keisarinnan hovissa ei kuitenkaan ole ihan täysin helppoa ja sitten syttyy sota Japania vastaan. Sonja kunnostautuu organisoidessaan naisten osuutta sodassa. Pian Sonjalla on jopa 5 miestä rintamalla!! Mihail, Kerivi Boris, Gustaf Mannerheim, Ruhtinas Aleksander ja Ruhtinas Kostja. Aijaijai, kaikki niin hyvin rakkaita!

Tässä teoksessa käsitellään paljon historiallisia osuuksia, ja ruoditaan Venäjän levottomuuksiakin (pohjaa sille, miten kaikki myöhemmin murtuu). Se oli hyvin mielenkiintoista, sydäntäsärkevää ja joskus jopa vähän puuduttavaakin. Tämä oli hyvin raskas kirja synkeytensä takia, mutta siksi juuri oikein onnistunut. Jäin pohtimaan, mitä osalle kirjeistä tapahtui? Miksei niiden sisältöjä kerrottu, vaikka kerrottiin, että kirje oli tullut? Sonja myös hylkää kosinnan. Why, oh why? (tässä en päässyt ihan kärryille, et mikä se perimmäinen syy oikeasti oli!)

Kirjaa lukiessa minua ärsytti tavattoman paljon muutamat kieliseikat, jotka jopa lukihäiriöinen huomaa. Esimerkiksi tavutukset joissakin sanoissa keskellä riviä. Tämä lienee siitä syystä, että kirja on siirretty kovakantisesta pokkariksi(? pelkkä arvaus?), mutta silti se jättää mielestäni ikävän leiman nimen omaan huolimattomasta kustantajasta. (Tästä aiheesta mielipiteitäni lisää myöhemmässä postauksessa. Kirjoitan sen hamassa tulevaisuudessa.)

Satakielimetsä

Arvosana: 8 -

Hieno teos, mutta mä en ymmärrä Sonjaa ja hänen miesvalintojaan. Voi huhhuh.. 

Sonja jatkaa Natalian työtä orpokotien johtajattarena, sen lisäksi ensmänen maailman sota räjähtää käyntiin tämän teoksen aikana ja Sonja saa kuulla hätkähdyttäviä tietoja menneisyydestään.  Sonja ilahtuu erittäin paljon Hopkinsien tulosta ja hemmottelee lapsia rakkaudellaan. Erityisesti Viktoriaa.

Levottomuudet Pietarissa vain kasvavat ja sodan riehuessa, myös Sonja kantaa kortensa kekoon, niin kuin ennen vanhaan. Tällä kertaa kuitenkin uuden rakastetun kanssa. Minua suorastaan häiritsee tämä uusi mieshenkilö, sillä hän jää jotenkin niin sieluttomaksi ja persoonattomaksi. Kuka on tuo mies noiden sanojen takana? Hän on mielestäni koko sarjan yksi heikoimpia hahmoja. Tämä voi kuitenkin johtua ihan siitä, että muut hahmot ovat olleet niin vahvoja, että ns. normaali ja tasainen hahmo tuntuu HYVIN lattealta sen sijaan, että se tasapainottaisi, tulee tästä miehestä ennemmin muumi sarjojen Ninni - näkymätön tyttö. Kontrasti on niin suuri. (Tämä ei ole moite.) 

Venäjän levottomuudet on osattu kyllä kuvata taas erittäin hyvin. Ahdistuin itsekin. Pelkäsin oikeasti henkilöhahmojeni puolesta jatkuvasti.

Viktoria

Arvosana: 9-

Sonja on kutsunut Viktorian palaamaan Pietariin, jossa kaikki on sekaisin. Hän murattikartanossa käydessään tutustuu Sonjan entisiin palvelijoihin ja naapureihin. Sonjan naapurista Aleksei Andrejevitsista tulee tarvittu apu. Teos kuvaa neuvostoliiton aikaista tilannetta Viktorian silmin ja kaikkialla paistaa toivottomuus. Sen vuoksi kirja oli minulle erittäin raskas lukea. (Raskas ei ole synonyymi sanalle huono!)

Mielestäni Mihailista oli tullut hyvin pinnallinen, samoin myös Margaretasta. Oliko sota ja levottomuudet tosiaan muuttaneet heitä niin paljon, vai miksi he käyttäytyivät kuin olisivat ihan eri ihmisiä? Ja miksi se Viktoria ei saanut aikaiseksi kirjoittaa kotiinsa edes ihan tylsää kirjettä, jossa ei kerro mitä siellä todella tapahtuu?

Kaikki mikä oli ollut minulle rakasta, oli jo kuollut tai kuoli. Myös muraattikartano. Osa sydäntänikin kuoli näiden menetysten myötä. Loppuratkaisu oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja olin siitä pienen pohdinnan jälkeen hyvin kiitollinen.

---------------

Sonja-sarja on hieno kokonaisuus puutteineen päivineen, vaikkakin mielestäni kustannustoimittajalla olisi ollut vielä työnsarkaa jäljellä, on sarja siltikin upea kuvaus mahtavasta Venäjän keisarikunnasta, sen elämästä, kuihtumisesta, murenemisesta ja neuvostoliiton myötä myös kuolemisesta. Ymmärrys venäläiseen katsontakantaan kasvoi tämän sarjan myötä, samoin matkakuume. (Tahtoo Pietariin!!) Sonjan elämään palaan varmasti uudelleen. 

-Pikku

Minä, Marie Antoinette

Mielestäni tähän teemaan
ei voi liikaa lisätä pinkkiä. ;)

Teos: Minä, Marie Antoinette
Kirjailija: Carollyn Erickson
Kustantaja: atschi! pokkari

Arvosana: 7

Luin Eriksonin fiktiivisen romaanin Minä, Marie Antoinette, muutamassa illassa ja näin jälkikäteen sanottuna se jätti olon vähän laimeaksi. Kirja kyllä veti mukaansa, kun sitä luki ensimmäisen puoliskon ajan, vaikkakin jatkuvasti minua häiritsi se, että hänen päiväkirjamerkintänsä olivat NiIiIn hajanaisesti kirjoitettu ja toisinaan niin epäolennaisista asioista (ja toisinaan olennaisemmista asioista jäi kirjoittamatta), että se haittasi lukukokemusta paljonkin. Jos kirjasta olisi halunnut toivimamman turhilla kommenteilla varustettuna, olisi kirjan pitänyt olla tuplasti paksumpi, jotta sinne olisi myös järkeväsi mahtunut nämä tarinan eteenpäinviemiseksi tarkoitetut merkinnät. Olisi siis pitänyt löytyä vähän lisää ns. tuhlailevalle kuningattarelle tärkeitä merkintöjä:
 Jäin miettimään, että olisiko teini-ikäinen Dauphine kirjoittanut eräänä iltana, että hän osallistuu tanssiaisiin piakkoin, mutta sitten ei olisi kirjoittanut itse tanssiaisista, vaan seuraava kommentti olisi loikannut viikkoja eteenpäin? Ei mielestäni, sellaisten asioiden ympärillähän teini-ikäisen ajatukset ja elämä pyörii tuossa iässä. Esim limudiskoista puhutaan piiitkään ja hartaasti vielä viikon. :D

Noin puolesta välistä kirjaa käsiteltiin ranskalaisten raakalaismaista vihaa aatelisia ja kuninkaallisia kohtaan. Koska luin kirjan juuri silloin, kun itselläni oli erittäin kova stressi, uskon, että ahdistavan ilmapiirin kuvaus meni ehkä enemmän ihon alle, kuin olisi muulloin mennyt. Toisaalta, tämän kirjan myötä kohtasin omaakin stressiä niin voimakkaasti, että kun kirjan oli lukenut, ei mikään tuntunut enää stressaavan läheskään yhtä paljon! ;D Pisteet siitä! :D

Kuitenkin kirjasta puuttui tietynlainen uskottavuus ja aavistuksen köykäinen kerronta jätti vähän sanattoman fiiliksen. Lisäksi  Ei oikeen oo mielipidettä. Kyllähän sen luki loppuun, mutta mitään ei jääny oikeen käteen. Kansien perusteella, olisin ehkä odottanut pikkuisen lisää hohdokkuutta ja loistoa. Kuten sanottu, en saanut mitään erittäin voimakkaita säväreitä puoleen taikka toiseen, joten taidampa jättää arvostelun tähän, ennen kuin se alkaa toistamaan kolmatta kertaa itseään... ;)

-Pikku

Ps.Kirjojen kansia kuvatessani, suunnittelen taustan aikalailla sen mukaan, millainen fiulinki milloinkin on. Jos olisi lukemisen jälkeen heti räpsässyt kuvan, se olisi varmaan ollut hyvin musta, mutta nyt päätin kuitenkin keskittyä hemmoteltuun prinsessaan ja siksi päädyin pinkkiövereihen. ;)

Meren Katedraali

Teos: Meren Katedraali
Kirjailija: Ildefonso Falcones
Kustantaja: Bazar

Arvosana: 9+


Meren Katedraali on verkkaisesti etenevä aina alusta asti, vaikkakin jokseenkin hieman surumielinen. Tavallaan siis sopiva omalle ajalleen, sillä keski-ajalla elämä oli olosuhteiden vuoksi monelle kovaa ja katolinen kirkko hengitti niskaan; niin myös kirjassakin. Mutta kuitenkin sopivalla tavalla.

Tämä kirja on hurmaava selviytymistarina Arnausta ja pidin erityisesti siitä, että tietyt henkilöt esiintyvät myös myöhemmissä vaiheissa, eli kirjailija ei vain ainoastaan kirjoittanut heitä lyhyeksi aikaa, vaan hän tuo heidät myöhemminkin nättämöille sivurooleihin.

Kirja alkaa Arnaun vanhempien häistä ja siellä tapahtuvista traagisista tilanteista ja jatkuu aina Arnaun elämässä myöhemmälle iälle saakka. Henkilöhahmot ovat mielestäni hyvin uskottavia ja pidin siitä, että myös sivuosassa olevien henkilöiden hahmot eivät jääneet liian pliisuiksi, latteiksi tai yksitahoisiksi, sillä Falcones on selkeästi halunnut kuvata tapahtumien lisäksi myös ihmiset tapahtumien takana.

Ymmärrän hyvin, miksi tämä kirja on myynyt yli 4 milj. kappaletta, sillä tarina tarjoaa kaikkea: Seikkailuja, ystävyyttä, toivoa, draamaa, epäoikeudenmukaisuutta, oikeudenmukaisuutta ja rakkaustarinan. Lisäksi kirja pursuaa 1300-luvun aikaisen elämän ja talouden kuvausta, että se tarjoaa varmasti toisella ja kolmannellakin lukukerralla aivan ehdottomasti erilaisen kokemuksen. Tällä ensimmäisellä kerralla luin tarinan. Seuraavalla kerralla luen historian ja Barcelonan tapahtumat ja muodostan niistä paremman kuvan itselleni.

Huomautus: Ensimmäiselle lukukerralle, kun pääasiassa haluaa vain tietää "Mitä Arnaulle sitten tapahtui", varsinkin kirjan loppupuolella olevat historialliset faktat ja Santa Maria del Marin arkkitehtuurin kuvaus olivat ehkä hitusen liikaa. Toivon, että seuraavalla kerralla niistä jaksan innostua enemmän, koska minun ei tarvitse enää jännittää mitä tapahtuu seuraavaksi. Tästä huolimatta, kirja eteni kuitenkin sujuvasti.

Olisin mielelläni varannut menolipun Barcelonaan tämän luettuani. Mutta vain menolipun, sillä tämä kirja pitää ehdottomasti paljon nähtävää sisällään ja nehän on pakko käydä paikanpäällä etsimässä: Miltä näyttää savenvalajien kaupunginosa nykyään? Onko satama tosiaan ollut sellainen, kuin kirjassa kuvattiin? Ei sellaiselle matkalle voi varata paluulippua, koska sehän voi venyä vaikka kuinkapitkäksi matkaksi. ;D

Varmaa on se, että mikäli joskus matkustan Barcelonaan, luen tämän kirjan ehdottomasti uudelleen ennen reissua! Siitä ei tule shoppailumatkaa, vaan 1300-luvun Barcelonan jäjlitysmatka.

-Pikku