Sitten yhtäkkiä, sydäntä riipivällä tavalla, todellisuus iskee vasten kasvoja. Huomaat, että ne surullisen kuuluisat viimeiset 20 sivua lähtee käyntiin. "Voi Ei! Tää loppuu kohta!! Ja vielä pitäisi selvitä tämä ja tuo asia!!! Voi ei, tulee kiire! ÄÄK! I wish this would continue for ever!" Sitä sitten tosiaan lähtee count down siihen hetkeen, että kirja loppuu.
Ja se hetki tulee, jonka kaikkein vähiten haluat tapahtuvan tämän teoksen kohdalla. Sormet kääntävät esiin viimeisen sivun. Hetki vielä tuota taianomaista tunneta, ja sitten kaikki on ohi. Enää ei pääse kirjan tunnelmaan takaisin yhtä intensiivisesti, kuin mitä ennen viimeisen sivun lukemista oli, koska olet juuri traumatisoitunut tajutessasi, että joudut elämään tästä lähin ihan normaalia elämää, ilman kirjan hahmojen läsnäoloa elämässäsi. Hetkeksi mielen valtaa puulla päähän-olotila, kun koitat jäsentää kirjan tapahtumia vielä kerran mielessäsi. Jäikö jotain huomaamatta, jokin kiva pikku yksityiskohta? Miten voin koskaan pitää, saatika rakastaa mitään toista kirjaa yhtä paljon? Voinko enää nauttia muista kirjoista?
Juuri silloin näet (ikunasta, puiston penkiltä tai missä nyt ikinä kirjaa luetkin) ihmisten nauravan ja iloitsevan elämästä, ja pohdit, miten muut voivat jatkaa elämäänsä, kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka sinä olet juuri suruissasi aloittamassa eräänlaista eroprosessia jo rakkaiksi tulleista henkilöistä.
Ps. Facebookissa tuli sopivasti vastaan tämmöinen kuva. Oli pakko jakaa myös tänne, kun sopi niin hyvin! :D https://www.facebook.com/figment/photos/a.434799896347.229189.296155996347/10152937948926348/?type=1&permPage=1
VastaaPoista