Sankarit

Teos: Sankarit
Kirjailija: Johanna Sinisalo
Kustantaja: Teos

Arvosana: 7-8

Lukiossa käteeni annettiin kuva Lemminkäisen äiti taulusta, jonka vieressä oli modernimpi versio kuvasta. Siinä on tapahtunut onnettomuus ja kuva puhuu varovaisuudesta liikenteessä. Näistä kahdesta kuvasta tulisi kirjoittaa essee esimerkiksi symboliikan keinoin. Mutta kun ei millään jaksaisi muistaa, että mitä kaikkea tässä oli tapahtunut...

Huom. 1: Yllä esitetty on oma kokemukseni lukion kurssista, jolla ei ollut käsitelty kalevalaa.
Huom. 2:Tälle kirjalle oli todella hankalaa antaa arvosanaa, sillä sen jälkeen jäi jotenkin tyhjä olo. Ei tiennyt miten siihen olisi tullut suhtautua. Se herätti ajatuksia, ja samalla ei minkään laisia ajatuksia. (voiko tämä olla edes mahdollista?) Tämä postaus on pohdiskelevampi kuin ehkä aijoin alunperinkään sen olevan.

Sankarit on Johanna Sinisalon tämän päivän Kalevala. Mielestäni ensimmäinen puolisko oli oikein upea. En meinannut pystyä laskeutumaan alun jälkeen oiken normaaliin arkeen. Itseasiassa kirja haittasi arkista torstaipäivääni niin pahasti, että ensimmäisen viisaudenhampaani vetämisen jälkeen suunnistin bussipysäkille väärään aikaan. Ei se mitään, luin niin pitkään (20 min) pysäkillä, että seuraava tuli paikalle ja hyppäsin siihen. Muutaman pysäkin jälkeen tajuan meneväni bussilla väärään suuntaan. Ja kaikki tämä vain siksi, että minun oli hirmu hankala keskittyä muuhun, kuin kirjan ahmimiseen. Suuntasin seuraavaksi kirjastoon, josta lainasin kirajn Kalevala suomeksi. Sieltä vilkuilin pari kertomusta.

Ajatuksissani käy myös, että jos lukossa tai yläasteella opettaja haluaisi takuuvarmasti opettaa Kalevalan kertomukset oppilailleen niin, ettei varmasti yksikään unohda niitä, olisi opettajan viisainta käyttää tätä teosta opetuksessa (oppilaat voisi laittaa lukemaan tämän kirjan ja sen jälkeen esim ryhmätöinä tai yksilötöinä vertailemaan eri katkielmia Kalevalasta tai muuten vain etsiä mielekkäitä symboliikkoja. Oppilaille voisi laittaa kysymyksiä tunnin aiheeseen lämmittelyksi, esim. Miksi Sinisalo on kirjoittanut Rexin ammatiksi oli juurikin rocktähteyden? Mitä yhteistä on Sankarit -kirjalla, Nokialla ja Matti Nykäsellä / mitä tämän päivän viittauksia näet kirjassa? ym muita helppoja knoppeja.) Tämä juolahtaa mieleeni siksi, että olen onnistunut kahlaamaan 12 vuotta koulua ala- ja yläasteen sekä lukion, ilman että minun on koskaan tarvinnut lukea kannesta kanteen Kalevalaa. Onneksi! Lukihäiriöni vuoksi en usko, että olisin pystynyt lukemaan niin vanhaa runopoljennaista suomea ja tekemään sen pohjalta tehtäviä. Silloin en ollut sinut sen kanssa, että luin hitaammin kuin muut ja häpesin, etten suoriutunut tehtävistä yhtä ketterästi kuin muut. Kuten sanottu, ei ole tuttu kirja tuo kansallisaarteemme. Muutaman runon ja yllämainitun kokeen olen joutunut tekemään aiheesta, ja kerran piirtämään Lemminkäisen äiti -maalauksen kuviksen tunnilla, mutta vähiin ovat omat kokemukseni Kalevalasta jääneet. Naapurilukio teki sammon ryöstöstä musikaalin, josta pidin kovasti. Siinäpä oma kosketukseni rakkaaseen kansalliseepokseemme.

Kuitenkin kirjan toinen puolisko tummenee jonkin verran ja alan pohtimaan, antaisinko minä kyseistä kirjaa nuorisolle, sillä vaikka opettajan tehtävä ei ole olla nuoren varsinainen kasvattaja, on opettaja kuitenkin nuoren elämässä tietynlainen esimerkki. Mikäli opettaja antaisi tämän kirjan esim. ysiluokkalaiselle, saattaisi opettaja viestittää oppilailleen hiljaisesti hyväksyvänsä/rohkaisevansa nuorta suuntaamaan kirjassa käsiteltäviin aiheisiin. -Ainakin vanhempien mielestä, vaikkei nuoret itse niin välttämättä ajattelisikaan. Nykyajan suomalaisessa mediamyllytysyhteiskunnassa siitä saattaisi nousta haloo, kun joku "etkö sinä tiedä kuka minä luulen olevani"-vanhempi vetäessään pakastepussillisen herneitä nenän kautta takaraivoon saakka, tietysti käyttäisi yhteyksiään tuppukylän ainoaan journalistiin, joka on etätyösuhteessa vähän naapurikunnan lehden toimituksessa hupisivuilla, saakin aikaan 4 viikkoa kestävän mediamylläkän ja ko. opettajalle vielä potkut virastaan, äidin oma Kalle on nyt opettajan vuoksi alkanut käyttämään alkoholia, huumeita ja hyppää irtosuhteesta toiseen. Kukaan ei tietenkään uskalla mediassa mainita siitä, että Kalle on jo kyseisessä kylässä tehnyt kaikkea tuota edellämainittua viimeisen vuoden ajan. Näin siis nykysuomessa saattaisi käydä. Vaarallinen kirja tuo sinisalon tuotos. ;)

Toinen asia mikä, kirjan jälkipuoliskolla ottaa ns. vähän pattiin on se, että tiettyjä kohtauksia Sinisalo ei kirjoita itse tapahtuvaksi, vaan ne ilmenee esim. otteena jonkun toisen kirjailijan kirjasta. Haastattelut ja lehtiartikkelit ovat aluksi ihan jees, kunnes niitä alkaa putkahtelemaan kuin sieniä sateella, mutta erityisesti ne toisten "kirjojen" kohtaukset, joista voi erittäin hyvin lukea mitä Kalevalan kansallissankareille Sinisalon mielestä tapahtuu, ovat hieman häiritseviä.

Kirjan loppu jätti minut erittäis surulliseksi. Ei siksi, että olisin himoinnut kirjalle jatkoa, vaan Aurooran ja Rexin välinen isä-tytär-suhde, jota lopussa käsiteltiin. Olen erittäin kiitollinen Sinisalolle, että hän kirjoitti nämä sivut, joissa käsiteltin asiaa, sillä ilman heidän tarinansa "closure"a, olisi ollut tympeää lopettaa, niin moniin kysymyksiin olisi jäänyt vastaus saamatta. Siltikin, lopetus oli surullinen. Ei myöskään siksi, että olisin halunnut lopun olevan muuta. (Tottakai kaikki haluaa onnellisen lopun, mutta olen samalla tyytyväinen, ettei niin käynyt.) Kirjan loppu oli niin surullinen, koska se kuvastaa todellisia tilanteita suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa ei puhuta tai pukahdeta turhaan ja jossa "minä pärjään yksin ilman kenenkään apua" jättää ihmisten välille kuilun. Suomalaisten kuuluisa reviiri laajenee ja laajenee, koska toista ei voi päästää lähelle sen häpeän pelossa, että jos muut tietäisivät minusta kaiken tai etten pärjääkkään, he eivät rakastaisi minua..

 Miksi niin usein, henkilöiden, joita kipeimmin kaipaa lähelleen, on vaikea puhua oikeasti? Ei lörpötellä, vaan jakaa syvimmät ajatuksensa. Näen erityisesti lopussa sen, että Rex pelkäsi omia tunteitaan ja olla rehellinen omista virheistään. Kirja loppuu siihen, että Rex sanoo lauseen x ympärillä olevilleen ja sen jälkeen annetaan ymmärtää, että hän olisi halunnut sanoa "Ei hätää, Auroora. Isä tässä." Tuo lause, joka olisi ollut käänteentekevä jo niiiiin usein muulloinkin hänen tyttärensä elämässä. (Tietysti silloin kerran kun se lausuttiin, se olikin.) Avoimeksi jää, oliko Auroora paikalla ja ymmärsikö hän sen, mitä Rex tunsi? Veikkaukseni on ettei ollut. MIKSI kaikkein tärkeimmät asiat jää usein sanomatta? Auroora olisi niin usein tarvinnut isänsä läsnäolevana ja kuulla toistuvasti tuon lauseen. Aurooran olisi tarvinnut olla heikko ja olla lapsi. Sen sijaan, hän toimi isänsä holhoojajna. Sinisalo antaa mielestäni - onneksi - sellaisen vihjeen jo aikaisemmin, että Auroora pääsi elämässään ko. asian yli, mutta niin surullista on, että nyky-yhteiskunnassakin on niin monia lapsia, jotka joutuvat olemaan yksin. Yksin vastuussa. Yksin tunteidensa kanssa. Yksin selviämässä. Heistä kaikki eivät pääse sen yli.

-Pikku