Muuttuva kirjasto 3. osa

Tällä jatko-osa postauksella haluan onnitella Helsingin kirjastotoimen apulaisjohtaja FM Anna-Maria Soininvaaraa, sillä hänet valittiin Keskustakirjaston johtajaksi 20.9.2016 pidetyssä kulttuuri- ja kirjastolautakunnan kokouksessa. Anna-Maria, tiedän, että sovellut tehtävään täydellisesti innostuksesi ja intohimosi vuoksi. Sen näki jo haastattelussa sinun silmistäsi. :)

"Siellä tulee olemaan kaikki niin hyvin!"

Maaliskuussa haastattelun aikana Anna-Maria Soininvaara saa minut, varovaisesti positiivisesti suhtautuneen, innostumaan. En jaksa enää odottaa, että Keskustakirjaston ovet avataan joulukuussa 2018! Viime kuussa selasin arkkitehdin luonnoskuvia aluksi hieman arasti - pitäisikö Soininvaaraan haastattelun luomat mielikuvat sittenkään paikkaansa? Pääni yläpuolella keikkuva hehkulamppu syttyi: JES! Yhdyn Soininvaaran sanoihin: Keskustakirjastossa tulee olemaan kaikki niin hyvin! Vähättelemättä yhtäkään ainoata kirjastoa, uskon, että Keskustakirjastosta tulee valtakuntamme kirjastojen kirjasto. Olen hieman kateellinen arkkitehtitoimistolle, joka saa toteuttaa eräänlaista unelmaa kirjojen parissa: Kuinka luoda kirjasto, jossa kaikki viihtyvät, ja kaikki on otettu huomioon?

Keskustakirjasto saa jännittävän muodon, ja rakennusmateriaalina käytettävä puu tuo suomalaiselle kotoisan olon. Eri kerrokset palvelevat eri tarkoituksia, ja näin ollen tilojen ulkonäkö vaihtelee sähköisen, modernin, pelkistetystä jännittävään arkkitehtuuriin ja rauhalliseen keitaaseen - jokaiselle jotakin -periaatteella. Keskustakirjasto rakentuu eri kerroksista, joissa jokaisessa on oma äänimaailmansa. Äänekkäintä on alakerrassa ja hiljaisinta on ylimmässä kerroksessa, "kirjataivaassa". Kirjataivas saa kuulemma kaikkein parhaimmat ja kauneimmat tilat koko kirjastossa, ja sinne toivottavasti saadaan myös kahvila. Siellä on pieni lasten alue, mutta ei mikään pomppulinna, vaan rauhallisen leikin tila. Kirjataivas halutaan siis säästää turhilta ääniltä ja räppiviltä screeneiltä. Kirjataivas on siis lukemisen ja kirjojen kirjasto, kun taas kakkoskerroksessa sijaitsee tekemisen kirjasto. Nämä Keskustakirjaston eri osa-alueet nähdään toinen toistensa täydentäjinä, ei kilpailijoina.

Minun ei tarvinnut kovin montaa sekunnin sadasosaa houkutella Soininvaaraa kehumaan keskustakirjastoa, sillä hän myöntää, että voisi puhua siitä loputtomasti. Keskustakirjasto eroaa muista kirjastoista monipuolisuudellaan. Esimerkiksi leffateatteri ja monitoimitilan erilaiset tapahtumat varmistavat sen, että Keskustakirjasto voi olla jatkuvan inspiraation lähde ja jokainen päivä siellä on erilainen. (Niin milloin rekrytointi alkaa? Simpura, pitäiskö sitä kuitenkin alkaa vielä opiskeleen yks uus tutkinto? Ehtiskö verkkokurssina valmistua pikapikaa, että voisi edes tulla harkituksi?)

Kirjataivaan lisäksi Soininvaara nostaa kansalaisparvekkeen, mikä tulee samalle tasolle eduskunnan kanssa. Soininvaara tähdentää, että kirjasto ja eduskunta ovat molemmat demokratian instituutioita. Eduskunta on tietenkin kansanedustusinsitituutio, ja kirjasto on kansalaisinstituutio. Keskutakirjasto on ikään kuin silta arkkadianmäen ja kansalaisten välillä. Toivottavasti tämä näkyy myös vierailijoissa. Soininvaara lupaa viihtuvänsä näissä tiloissa parhaiten. Niin varmasti minäkin.

Ongelma olin minä (ja pelkoni)

Noin vuosi sitten osallistuin työryhmään, jossa nuoret saivat brainstormaa juttuja, jotka liittyivät kirjastoihin. Siellä näytettiin kuvia Keskustakirjastosta. Minua hirvitti. Olin peloissani. Minä en nähnyt mitään muuta, kuin steriiliä, modernia, pelkistystä. Koin, että etätyötiloista puhuttiin niin, kuin ne olisivat kirjastojen päätarkoitus. Siitä illasta lähti matka alitajuntani kautta tähän postaussarjaan (tämä on postaus ¾). Kuten Muuttuva kirjasto 1. osa -postauksessa mainitsin, pelkäsin, etten tuntisi keskustakirjastoa omakseni. Tai oikeammin; pelkäsin, että minusta tuntuisi, etten olisi tervetullut sinne. Kuin olisin vieraalla maalla tunkeutujana kaiken sen digin keskellä. Pelkäsin ahdistavaa, oudon mallista arkkitehtuuria ja modernisaatiota. Pelkäsin, ettei siellä olisi paikkaa, jossa tuntisin olevani kotona.

Ko. illassa luvattiin kyllä, että Keskustakirjastossa on jokaiselle jotakin, mutta minä en kyennyt osoittamaan sormella: ”tuonne minä kuulun, tuossa on minun paikkani”, kun meille näytettiin vain kuvia leffateatterista, etätyötiloista, ala-alulasta sekä huono kuva kirjataivaan ikkunoista. Toivoin eräänlaista turvasatamaa, pientä palaa muinaisjäännettä, mutta näin vain elokuvateatterin. Jäin pelkoni vangiksi. Kaipasin aikaa, jolloin kirjasto tarkoitti täydellisessä harmoniassa nököttäviä nahkakantisia, kultaotsikoituja, upeita kirjoja. Kaipasin aikaa, jossa kuka tahansa pääsisi tällaiseen turvasatamaan. Aikaa, jota ei koskaan ollut. Unohdin, että jos mitään uudistuta ei olisi koskaan tullut, minulla ei vieläkään olisi varaa omistaa kirjoja, enkä osaisi varmaan edes lukea, saatika koskaan pitelisi käsissäni kirjaa. Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu. Minulla on kotona kirjahylly täynnä kirjoja, vaikken ole miljonääri. Se oli 1600-luvulla tavalliselle ihmiselle utopiaa.

Voiko siellä olla minulle paikka?

”Jokaiselle jotakin” -oli minulle ennen tämän postaussarjan kirjoittamista hieman hankala aihe. Mistä minä tietäisin, että löydän juuri sille alueelle, jossa minä tiedän, miten tulee toimia?  Mitä jos eksyisin keskelle robotiikka-luokkaa, vaikka etsin lehtiä? Olisin väärässä paikassa? En toimisi, niin kuin olisi odotettua?

Pari vuotta sitten istuin Sellon kirjastossa pienen pöydän luona nojatuolissa, opiskelemassa, niin kuin lähes kaikki muutkin kirjaston kansoittaneet. Kaikkialla oli hiljaista, keskityttiin. Kaksi liikemiestä porhalsi sisään, istuivat viereisille nojatuoleille ja alkoivat pitää liikeneuvotteluja. Heidän puheäänensä häiritsivät keskittymistäni. Kuka istui väärässä paikassa? Minä? Liikemiehet? Keskustakirjasto on pahimmissa painajaisissani juuri tällainen paikka, jossa olen väärin, väärässä paikassa ja väärään aikaan, teen kaiken väärin ja minua katsellaan kulmat kurtussa. Parhaimmillaan, löydän sieltä uuden olohuoneen itselleni.

Tämän vuoden aikana, jona olen pohtinut tätä tekstiä, pelko ja raivo ovat muuttuneet innostukseksi ja odotukseksi. Olen ymmärtänyt, että keskustakirjastoon on tulossa myös minulle sopiva soppi. Ennen Soininvaaran haastattelua, olin prosessoinut asioita mielessäni, ja olin jo alkanut muuttua myötämielisemmäksi Keskustakirjastoa kohtaan. Soininvaaran innostus ja vakuuttelu siitä, että paperikirjoille on ihan varmasti tarpeeksi tilaa Keskustakirjastossa, avasi entisestään innostukseni verhoa. Vierailtuani Keskustakirjaston nettisivuilla olevassa medialle suunnatussa valokuvakansiossa, en enää tiennyt kuinka jaksaa odottaa jouluuhun 2018! Keskustakirjasto ei tulekaan muistuttamaan yhtä isoa sulattamoa tai hallia, jonne kaikki yritetään mahduttaa samaan muottiin, vaan siellä todellakin tulee olemaan jokaiselle jotakin! Ja kirjataivas todellakin tulee muistuttamaan taivasta: rauhallista kirjakeidasta.

Digi

Keskustakirjasto tulee olemaan koko kansan mahdollisuus harjoitella digimaailman taitoja samalla reissulla, kun käy silittämässä paperikirjoja ja unelmoimassa tarinoista. (Unohtamatta kirjojen lainaamista!)

Digi on nykyaikaa, josta suomalaiset haluavat ottaa käyttöönsä vimpaimet, mutta muuten sulkea siltä ovensa. Valitettavasti meillä pelätään tulevaisuutta, digiä ja maailmaa, johon meidän tulisi astua. Emme osaa täysin ymmärtää, emmekä hyödyntää koko potentiaalia. Se näkyy muun muassa siinä, että me luulemme että yritys on osa digiä, silloin kun se on facebookissa. Pelkäämme sitä, ja siksi digistä on tullut muotisana, mikä ei tarkoita kellekkään mitään. Siksi myöskään emme ehkä haluaisi, että kirjasto, josta on tulossa koko Suomen esimerkkikirjasto, astuisi digiaikaan. Heristämme nyrkkiä: "Mitä ihmettä robotiikalla voi olla tekemistä kirjaston kanssa? Miksi asiakkaita houkutellaan kirjojen ääreen äänistudion ja 3D-printterin avulla?"

Kyse ei ole siitä, että asiakkaita yritettäisiin jotenkin huiputtaa kirjaston ovien sisäpuolelle ja pakottaa rakastumaan digiin. "On se pentele kumma, jos et Digiin rakatu!" Ei, kyse on siitä, että meidän yhteiskuntamme, jossa pitäisi olla paljon teknologista osaamista, ei osaa hyödyntää ylpeytensä aihetta koko mittakaavassaan ja myös senkin takia suomalaisilla on oltava paikka, jossa pääsee ensikosketuksiin digin kanssa turvallisissa olosuhteissa. Mikä olisi parempi paikka mennä harjoittelemaan, kuin kirjasto? Kirjasto on paikka, jonne jokainen on tervetullut katsomatta asemaan, uskontoon, etniseen taustaan, ikään, ihonväriin, terveydentilaan, mielipiteeseen, taloudelliseen tilanteeseen jne. Sen tähden, kynnys on valmiiksi matala, miksi ei hyödynnettäisi sitä? Samalla kysyisin, jos tietäisit, että yliopisto avaisi mahdollisuuden kenelle tahansa mennä kokeilemaan robotiikkaa tai 3D-tulostusta, menisitkö? Jos 32-vuotiaana uskaltaisit kokeilla kantaako siipesi musa-alalla, menisitkö kokeilemaan levyttämistä nuorisotalolle? Poikkeuksia on, mutta uskon, että valtaosan vastaus on ”EN!”.

Vielä ei voida täysin päättää Keskustakirjastoon hankittavasta teknologiasta, sillä vielä ei tiedätä, mikä on 'IN' vuonna 2018. Siksi ei ole julkaistu listoja siitä, millaisia tietokoneita yms teknologiaa. Keskustakirjastosta löytää. Se tiedetään vasta vuoden 2018 aikana.

En kuitenkaan voi milloinkaan tarpeeksi alleviivata sitä tosiseikkaa, että digiin ei pidä hurahtaa vain hurahtamisen ilosta. Teknologia on välttämättömyys selviytymiselle, mutta aivan niin kuin tulikin, digi on erinomainen renki, mutta paha isäntä. Sen vuoksi olen iloinen, kun Anna-Maria Soininvaaran haastattelussa viesti on selvä: Keskustakirjasto haluaa vastata kysyntään, ei pakottaa mihinkään. JES! Minä toivon kirjojen ja digin välille harmoniaa. Toivon, että joku lapsi saa tunnustella kirjoja, löytää lemppari satunsa, kokeilla Keskustakirjastossa kaikkia mielenkiintoisia juttuja ja löytää omat lahjansa. Kokee sen ”Ahaa!” -elämyksen: ”Tässä mä oon hyvä! Tän takia mä synnyin!”

Keskustakirjaston tarkoitus on olla erilainen olohuone koko kansalle Helsingissä. Olit sitten Helsinkiläinen tai Rovaniemeltä pääkaupungissa lomaileva, sinä olet tervetullut Keskustakirjastoon. Minä olen valmis tanssimaan pelkoni päällä, sillä se oli väärässä. Tervetuloa Keskustakirjasto! Tule joulukuu 2018 jo!

-Tiina

Sarjan viimeisessä osassa käväisen Töölössä ja teen yhteenvedon menneistä postauksista. En lupaa vielä milloin, todennäköisesti hamassa tulevassa kirjamessujen jälkeisessä ajanlaskussa. ;)