Tällä jatko-osa postauksella haluan onnitella
Helsingin kirjastotoimen apulaisjohtaja FM Anna-Maria Soininvaaraa, sillä hänet
valittiin Keskustakirjaston johtajaksi 20.9.2016 pidetyssä kulttuuri- ja kirjastolautakunnan
kokouksessa. Anna-Maria, tiedän, että sovellut tehtävään täydellisesti innostuksesi ja
intohimosi vuoksi. Sen näki jo haastattelussa sinun silmistäsi. :)
"Siellä tulee olemaan kaikki niin hyvin!"
Maaliskuussa haastattelun aikana Anna-Maria Soininvaara saa minut, varovaisesti positiivisesti suhtautuneen, innostumaan. En jaksa enää odottaa, että Keskustakirjaston ovet avataan
joulukuussa 2018! Viime kuussa selasin arkkitehdin luonnoskuvia aluksi hieman
arasti - pitäisikö Soininvaaraan haastattelun luomat mielikuvat sittenkään
paikkaansa? Pääni yläpuolella keikkuva hehkulamppu syttyi: JES! Yhdyn
Soininvaaran sanoihin: Keskustakirjastossa tulee olemaan kaikki niin hyvin!
Vähättelemättä yhtäkään ainoata kirjastoa, uskon, että Keskustakirjastosta
tulee valtakuntamme kirjastojen kirjasto. Olen hieman kateellinen
arkkitehtitoimistolle, joka saa toteuttaa eräänlaista unelmaa kirjojen parissa:
Kuinka luoda kirjasto, jossa kaikki viihtyvät, ja kaikki on otettu huomioon?
Keskustakirjasto saa jännittävän muodon, ja rakennusmateriaalina käytettävä
puu tuo suomalaiselle kotoisan olon. Eri kerrokset palvelevat eri tarkoituksia,
ja näin ollen tilojen ulkonäkö vaihtelee sähköisen, modernin, pelkistetystä
jännittävään arkkitehtuuriin ja rauhalliseen keitaaseen - jokaiselle jotakin
-periaatteella. Keskustakirjasto rakentuu eri kerroksista, joissa jokaisessa on
oma äänimaailmansa. Äänekkäintä on alakerrassa ja hiljaisinta on ylimmässä kerroksessa,
"kirjataivaassa". Kirjataivas saa kuulemma kaikkein parhaimmat ja
kauneimmat tilat koko kirjastossa, ja sinne toivottavasti saadaan myös kahvila. Siellä on pieni lasten alue, mutta ei mikään pomppulinna, vaan rauhallisen leikin tila. Kirjataivas halutaan siis säästää turhilta ääniltä ja räppiviltä screeneiltä. Kirjataivas
on siis lukemisen ja kirjojen kirjasto, kun taas kakkoskerroksessa
sijaitsee tekemisen kirjasto. Nämä Keskustakirjaston eri osa-alueet nähdään toinen
toistensa täydentäjinä, ei kilpailijoina.
Minun ei tarvinnut kovin montaa sekunnin sadasosaa houkutella Soininvaaraa
kehumaan keskustakirjastoa, sillä hän myöntää, että voisi puhua siitä loputtomasti.
Keskustakirjasto eroaa muista kirjastoista monipuolisuudellaan. Esimerkiksi
leffateatteri ja monitoimitilan erilaiset tapahtumat varmistavat sen, että
Keskustakirjasto voi olla jatkuvan inspiraation lähde ja jokainen päivä siellä
on erilainen. (Niin milloin rekrytointi alkaa? Simpura, pitäiskö sitä kuitenkin
alkaa vielä opiskeleen yks uus tutkinto? Ehtiskö verkkokurssina valmistua
pikapikaa, että voisi edes tulla harkituksi?)
Kirjataivaan lisäksi Soininvaara nostaa kansalaisparvekkeen, mikä tulee samalle
tasolle eduskunnan kanssa. Soininvaara tähdentää, että kirjasto ja eduskunta ovat
molemmat demokratian instituutioita. Eduskunta on tietenkin kansanedustusinsitituutio, ja kirjasto on kansalaisinstituutio. Keskutakirjasto on ikään kuin silta
arkkadianmäen ja kansalaisten välillä. Toivottavasti tämä näkyy myös
vierailijoissa. Soininvaara lupaa viihtuvänsä näissä tiloissa parhaiten. Niin varmasti minäkin.
Ongelma olin minä (ja pelkoni)
Noin vuosi
sitten osallistuin työryhmään, jossa nuoret saivat brainstormaa juttuja, jotka
liittyivät kirjastoihin. Siellä näytettiin kuvia Keskustakirjastosta. Minua
hirvitti. Olin peloissani. Minä en nähnyt mitään muuta, kuin
steriiliä, modernia, pelkistystä. Koin, että etätyötiloista puhuttiin niin,
kuin ne olisivat kirjastojen päätarkoitus. Siitä illasta lähti matka
alitajuntani kautta tähän postaussarjaan (tämä on postaus ¾). Kuten Muuttuva kirjasto 1. osa -postauksessa mainitsin, pelkäsin, etten tuntisi
keskustakirjastoa omakseni. Tai oikeammin; pelkäsin, että minusta tuntuisi,
etten olisi tervetullut sinne. Kuin olisin vieraalla maalla tunkeutujana kaiken
sen digin keskellä. Pelkäsin ahdistavaa, oudon mallista arkkitehtuuria ja
modernisaatiota. Pelkäsin, ettei siellä olisi paikkaa, jossa tuntisin olevani
kotona.
Ko. illassa luvattiin
kyllä, että Keskustakirjastossa on jokaiselle jotakin, mutta minä en kyennyt
osoittamaan sormella: ”tuonne minä kuulun, tuossa on minun paikkani”, kun
meille näytettiin vain kuvia leffateatterista, etätyötiloista, ala-alulasta
sekä huono kuva kirjataivaan ikkunoista. Toivoin eräänlaista turvasatamaa,
pientä palaa muinaisjäännettä, mutta näin vain elokuvateatterin. Jäin pelkoni
vangiksi. Kaipasin aikaa, jolloin kirjasto tarkoitti täydellisessä harmoniassa
nököttäviä nahkakantisia, kultaotsikoituja, upeita kirjoja. Kaipasin aikaa,
jossa kuka tahansa pääsisi tällaiseen turvasatamaan. Aikaa, jota ei koskaan
ollut. Unohdin, että jos mitään uudistuta ei olisi koskaan tullut, minulla ei
vieläkään olisi varaa omistaa kirjoja, enkä osaisi varmaan edes lukea, saatika koskaan pitelisi käsissäni kirjaa. Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu.
Minulla on kotona kirjahylly täynnä kirjoja, vaikken ole miljonääri. Se oli
1600-luvulla tavalliselle ihmiselle utopiaa.
Voiko siellä olla minulle paikka?
”Jokaiselle
jotakin” -oli minulle ennen tämän postaussarjan kirjoittamista hieman hankala
aihe. Mistä minä tietäisin, että löydän juuri sille alueelle, jossa minä
tiedän, miten tulee toimia? Mitä jos
eksyisin keskelle robotiikka-luokkaa, vaikka etsin lehtiä? Olisin väärässä paikassa? En toimisi,
niin kuin olisi odotettua?
Pari vuotta
sitten istuin Sellon kirjastossa pienen pöydän luona nojatuolissa, opiskelemassa, niin kuin lähes kaikki muutkin kirjaston kansoittaneet. Kaikkialla oli hiljaista, keskityttiin. Kaksi liikemiestä porhalsi
sisään, istuivat viereisille nojatuoleille ja alkoivat pitää liikeneuvotteluja.
Heidän puheäänensä häiritsivät keskittymistäni. Kuka istui väärässä paikassa?
Minä? Liikemiehet? Keskustakirjasto on pahimmissa painajaisissani juuri tällainen paikka, jossa olen väärin, väärässä paikassa ja väärään aikaan, teen kaiken väärin ja minua katsellaan kulmat kurtussa. Parhaimmillaan, löydän sieltä uuden olohuoneen itselleni.
Tämän vuoden
aikana, jona olen pohtinut tätä tekstiä, pelko ja raivo ovat muuttuneet innostukseksi ja odotukseksi. Olen
ymmärtänyt, että keskustakirjastoon on tulossa myös minulle sopiva soppi. Ennen
Soininvaaran haastattelua, olin prosessoinut asioita mielessäni, ja olin jo
alkanut muuttua myötämielisemmäksi Keskustakirjastoa kohtaan. Soininvaaran innostus
ja vakuuttelu siitä, että paperikirjoille on ihan varmasti tarpeeksi tilaa Keskustakirjastossa, avasi entisestään
innostukseni verhoa. Vierailtuani Keskustakirjaston nettisivuilla olevassa
medialle suunnatussa valokuvakansiossa, en enää tiennyt kuinka jaksaa odottaa
jouluuhun 2018! Keskustakirjasto ei tulekaan muistuttamaan yhtä isoa sulattamoa tai hallia,
jonne kaikki yritetään mahduttaa samaan muottiin, vaan siellä todellakin tulee olemaan jokaiselle
jotakin! Ja kirjataivas todellakin tulee muistuttamaan
taivasta: rauhallista kirjakeidasta.
Digi
Keskustakirjasto tulee olemaan koko kansan mahdollisuus harjoitella
digimaailman taitoja samalla reissulla, kun käy silittämässä paperikirjoja ja
unelmoimassa tarinoista. (Unohtamatta kirjojen lainaamista!)
Digi on nykyaikaa, josta suomalaiset haluavat ottaa käyttöönsä vimpaimet,
mutta muuten sulkea siltä ovensa. Valitettavasti meillä pelätään tulevaisuutta,
digiä ja maailmaa, johon meidän tulisi astua. Emme osaa täysin ymmärtää, emmekä
hyödyntää koko potentiaalia. Se näkyy muun muassa siinä, että me luulemme että yritys on osa
digiä, silloin kun se on facebookissa. Pelkäämme sitä, ja siksi digistä on tullut
muotisana, mikä ei tarkoita kellekkään mitään. Siksi myöskään emme ehkä haluaisi,
että kirjasto, josta on tulossa koko Suomen esimerkkikirjasto, astuisi digiaikaan.
Heristämme nyrkkiä: "Mitä ihmettä robotiikalla voi olla tekemistä kirjaston
kanssa? Miksi asiakkaita houkutellaan kirjojen ääreen äänistudion ja
3D-printterin avulla?"
Kyse ei ole siitä, että asiakkaita yritettäisiin jotenkin huiputtaa
kirjaston ovien sisäpuolelle ja pakottaa rakastumaan digiin. "On se pentele kumma, jos et Digiin rakatu!" Ei, kyse on siitä, että
meidän yhteiskuntamme, jossa pitäisi olla paljon teknologista osaamista, ei
osaa hyödyntää ylpeytensä aihetta koko mittakaavassaan ja myös senkin takia suomalaisilla on oltava
paikka, jossa pääsee ensikosketuksiin digin kanssa turvallisissa
olosuhteissa. Mikä olisi parempi paikka mennä harjoittelemaan, kuin kirjasto?
Kirjasto on paikka, jonne jokainen on tervetullut katsomatta asemaan,
uskontoon, etniseen taustaan, ikään, ihonväriin, terveydentilaan,
mielipiteeseen, taloudelliseen tilanteeseen jne. Sen tähden, kynnys on
valmiiksi matala, miksi ei hyödynnettäisi sitä? Samalla kysyisin, jos
tietäisit, että yliopisto avaisi mahdollisuuden kenelle tahansa mennä
kokeilemaan robotiikkaa tai 3D-tulostusta, menisitkö? Jos 32-vuotiaana
uskaltaisit kokeilla kantaako siipesi musa-alalla, menisitkö kokeilemaan
levyttämistä nuorisotalolle? Poikkeuksia on, mutta uskon, että valtaosan
vastaus on ”EN!”.
Vielä ei
voida täysin päättää Keskustakirjastoon hankittavasta teknologiasta, sillä
vielä ei tiedätä, mikä on 'IN' vuonna 2018. Siksi ei ole julkaistu listoja
siitä, millaisia tietokoneita yms teknologiaa. Keskustakirjastosta löytää. Se tiedetään vasta vuoden 2018 aikana.
En kuitenkaan voi milloinkaan tarpeeksi alleviivata sitä tosiseikkaa, että
digiin ei pidä hurahtaa vain hurahtamisen ilosta. Teknologia on välttämättömyys
selviytymiselle, mutta aivan niin kuin tulikin, digi on erinomainen renki,
mutta paha isäntä. Sen vuoksi olen iloinen, kun Anna-Maria Soininvaaran haastattelussa
viesti on selvä: Keskustakirjasto haluaa vastata kysyntään, ei pakottaa mihinkään. JES! Minä toivon kirjojen ja digin välille harmoniaa. Toivon, että joku
lapsi saa tunnustella kirjoja, löytää lemppari satunsa, kokeilla Keskustakirjastossa
kaikkia mielenkiintoisia juttuja ja löytää omat lahjansa. Kokee sen ”Ahaa!” -elämyksen:
”Tässä mä oon hyvä! Tän takia mä synnyin!”
Keskustakirjaston tarkoitus on olla erilainen olohuone koko kansalle
Helsingissä. Olit sitten Helsinkiläinen tai Rovaniemeltä pääkaupungissa
lomaileva, sinä olet tervetullut Keskustakirjastoon. Minä olen valmis
tanssimaan pelkoni päällä, sillä se oli väärässä. Tervetuloa Keskustakirjasto! Tule
joulukuu 2018 jo!
-Tiina
Sarjan viimeisessä osassa käväisen
Töölössä ja teen yhteenvedon menneistä postauksista. En lupaa vielä milloin,
todennäköisesti hamassa tulevassa kirjamessujen jälkeisessä ajanlaskussa. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti