Muuttuva kirjasto 3. osa

Tällä jatko-osa postauksella haluan onnitella Helsingin kirjastotoimen apulaisjohtaja FM Anna-Maria Soininvaaraa, sillä hänet valittiin Keskustakirjaston johtajaksi 20.9.2016 pidetyssä kulttuuri- ja kirjastolautakunnan kokouksessa. Anna-Maria, tiedän, että sovellut tehtävään täydellisesti innostuksesi ja intohimosi vuoksi. Sen näki jo haastattelussa sinun silmistäsi. :)

"Siellä tulee olemaan kaikki niin hyvin!"

Maaliskuussa haastattelun aikana Anna-Maria Soininvaara saa minut, varovaisesti positiivisesti suhtautuneen, innostumaan. En jaksa enää odottaa, että Keskustakirjaston ovet avataan joulukuussa 2018! Viime kuussa selasin arkkitehdin luonnoskuvia aluksi hieman arasti - pitäisikö Soininvaaraan haastattelun luomat mielikuvat sittenkään paikkaansa? Pääni yläpuolella keikkuva hehkulamppu syttyi: JES! Yhdyn Soininvaaran sanoihin: Keskustakirjastossa tulee olemaan kaikki niin hyvin! Vähättelemättä yhtäkään ainoata kirjastoa, uskon, että Keskustakirjastosta tulee valtakuntamme kirjastojen kirjasto. Olen hieman kateellinen arkkitehtitoimistolle, joka saa toteuttaa eräänlaista unelmaa kirjojen parissa: Kuinka luoda kirjasto, jossa kaikki viihtyvät, ja kaikki on otettu huomioon?

Keskustakirjasto saa jännittävän muodon, ja rakennusmateriaalina käytettävä puu tuo suomalaiselle kotoisan olon. Eri kerrokset palvelevat eri tarkoituksia, ja näin ollen tilojen ulkonäkö vaihtelee sähköisen, modernin, pelkistetystä jännittävään arkkitehtuuriin ja rauhalliseen keitaaseen - jokaiselle jotakin -periaatteella. Keskustakirjasto rakentuu eri kerroksista, joissa jokaisessa on oma äänimaailmansa. Äänekkäintä on alakerrassa ja hiljaisinta on ylimmässä kerroksessa, "kirjataivaassa". Kirjataivas saa kuulemma kaikkein parhaimmat ja kauneimmat tilat koko kirjastossa, ja sinne toivottavasti saadaan myös kahvila. Siellä on pieni lasten alue, mutta ei mikään pomppulinna, vaan rauhallisen leikin tila. Kirjataivas halutaan siis säästää turhilta ääniltä ja räppiviltä screeneiltä. Kirjataivas on siis lukemisen ja kirjojen kirjasto, kun taas kakkoskerroksessa sijaitsee tekemisen kirjasto. Nämä Keskustakirjaston eri osa-alueet nähdään toinen toistensa täydentäjinä, ei kilpailijoina.

Minun ei tarvinnut kovin montaa sekunnin sadasosaa houkutella Soininvaaraa kehumaan keskustakirjastoa, sillä hän myöntää, että voisi puhua siitä loputtomasti. Keskustakirjasto eroaa muista kirjastoista monipuolisuudellaan. Esimerkiksi leffateatteri ja monitoimitilan erilaiset tapahtumat varmistavat sen, että Keskustakirjasto voi olla jatkuvan inspiraation lähde ja jokainen päivä siellä on erilainen. (Niin milloin rekrytointi alkaa? Simpura, pitäiskö sitä kuitenkin alkaa vielä opiskeleen yks uus tutkinto? Ehtiskö verkkokurssina valmistua pikapikaa, että voisi edes tulla harkituksi?)

Kirjataivaan lisäksi Soininvaara nostaa kansalaisparvekkeen, mikä tulee samalle tasolle eduskunnan kanssa. Soininvaara tähdentää, että kirjasto ja eduskunta ovat molemmat demokratian instituutioita. Eduskunta on tietenkin kansanedustusinsitituutio, ja kirjasto on kansalaisinstituutio. Keskutakirjasto on ikään kuin silta arkkadianmäen ja kansalaisten välillä. Toivottavasti tämä näkyy myös vierailijoissa. Soininvaara lupaa viihtuvänsä näissä tiloissa parhaiten. Niin varmasti minäkin.

Ongelma olin minä (ja pelkoni)

Noin vuosi sitten osallistuin työryhmään, jossa nuoret saivat brainstormaa juttuja, jotka liittyivät kirjastoihin. Siellä näytettiin kuvia Keskustakirjastosta. Minua hirvitti. Olin peloissani. Minä en nähnyt mitään muuta, kuin steriiliä, modernia, pelkistystä. Koin, että etätyötiloista puhuttiin niin, kuin ne olisivat kirjastojen päätarkoitus. Siitä illasta lähti matka alitajuntani kautta tähän postaussarjaan (tämä on postaus ¾). Kuten Muuttuva kirjasto 1. osa -postauksessa mainitsin, pelkäsin, etten tuntisi keskustakirjastoa omakseni. Tai oikeammin; pelkäsin, että minusta tuntuisi, etten olisi tervetullut sinne. Kuin olisin vieraalla maalla tunkeutujana kaiken sen digin keskellä. Pelkäsin ahdistavaa, oudon mallista arkkitehtuuria ja modernisaatiota. Pelkäsin, ettei siellä olisi paikkaa, jossa tuntisin olevani kotona.

Ko. illassa luvattiin kyllä, että Keskustakirjastossa on jokaiselle jotakin, mutta minä en kyennyt osoittamaan sormella: ”tuonne minä kuulun, tuossa on minun paikkani”, kun meille näytettiin vain kuvia leffateatterista, etätyötiloista, ala-alulasta sekä huono kuva kirjataivaan ikkunoista. Toivoin eräänlaista turvasatamaa, pientä palaa muinaisjäännettä, mutta näin vain elokuvateatterin. Jäin pelkoni vangiksi. Kaipasin aikaa, jolloin kirjasto tarkoitti täydellisessä harmoniassa nököttäviä nahkakantisia, kultaotsikoituja, upeita kirjoja. Kaipasin aikaa, jossa kuka tahansa pääsisi tällaiseen turvasatamaan. Aikaa, jota ei koskaan ollut. Unohdin, että jos mitään uudistuta ei olisi koskaan tullut, minulla ei vieläkään olisi varaa omistaa kirjoja, enkä osaisi varmaan edes lukea, saatika koskaan pitelisi käsissäni kirjaa. Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu. Minulla on kotona kirjahylly täynnä kirjoja, vaikken ole miljonääri. Se oli 1600-luvulla tavalliselle ihmiselle utopiaa.

Voiko siellä olla minulle paikka?

”Jokaiselle jotakin” -oli minulle ennen tämän postaussarjan kirjoittamista hieman hankala aihe. Mistä minä tietäisin, että löydän juuri sille alueelle, jossa minä tiedän, miten tulee toimia?  Mitä jos eksyisin keskelle robotiikka-luokkaa, vaikka etsin lehtiä? Olisin väärässä paikassa? En toimisi, niin kuin olisi odotettua?

Pari vuotta sitten istuin Sellon kirjastossa pienen pöydän luona nojatuolissa, opiskelemassa, niin kuin lähes kaikki muutkin kirjaston kansoittaneet. Kaikkialla oli hiljaista, keskityttiin. Kaksi liikemiestä porhalsi sisään, istuivat viereisille nojatuoleille ja alkoivat pitää liikeneuvotteluja. Heidän puheäänensä häiritsivät keskittymistäni. Kuka istui väärässä paikassa? Minä? Liikemiehet? Keskustakirjasto on pahimmissa painajaisissani juuri tällainen paikka, jossa olen väärin, väärässä paikassa ja väärään aikaan, teen kaiken väärin ja minua katsellaan kulmat kurtussa. Parhaimmillaan, löydän sieltä uuden olohuoneen itselleni.

Tämän vuoden aikana, jona olen pohtinut tätä tekstiä, pelko ja raivo ovat muuttuneet innostukseksi ja odotukseksi. Olen ymmärtänyt, että keskustakirjastoon on tulossa myös minulle sopiva soppi. Ennen Soininvaaran haastattelua, olin prosessoinut asioita mielessäni, ja olin jo alkanut muuttua myötämielisemmäksi Keskustakirjastoa kohtaan. Soininvaaran innostus ja vakuuttelu siitä, että paperikirjoille on ihan varmasti tarpeeksi tilaa Keskustakirjastossa, avasi entisestään innostukseni verhoa. Vierailtuani Keskustakirjaston nettisivuilla olevassa medialle suunnatussa valokuvakansiossa, en enää tiennyt kuinka jaksaa odottaa jouluuhun 2018! Keskustakirjasto ei tulekaan muistuttamaan yhtä isoa sulattamoa tai hallia, jonne kaikki yritetään mahduttaa samaan muottiin, vaan siellä todellakin tulee olemaan jokaiselle jotakin! Ja kirjataivas todellakin tulee muistuttamaan taivasta: rauhallista kirjakeidasta.

Digi

Keskustakirjasto tulee olemaan koko kansan mahdollisuus harjoitella digimaailman taitoja samalla reissulla, kun käy silittämässä paperikirjoja ja unelmoimassa tarinoista. (Unohtamatta kirjojen lainaamista!)

Digi on nykyaikaa, josta suomalaiset haluavat ottaa käyttöönsä vimpaimet, mutta muuten sulkea siltä ovensa. Valitettavasti meillä pelätään tulevaisuutta, digiä ja maailmaa, johon meidän tulisi astua. Emme osaa täysin ymmärtää, emmekä hyödyntää koko potentiaalia. Se näkyy muun muassa siinä, että me luulemme että yritys on osa digiä, silloin kun se on facebookissa. Pelkäämme sitä, ja siksi digistä on tullut muotisana, mikä ei tarkoita kellekkään mitään. Siksi myöskään emme ehkä haluaisi, että kirjasto, josta on tulossa koko Suomen esimerkkikirjasto, astuisi digiaikaan. Heristämme nyrkkiä: "Mitä ihmettä robotiikalla voi olla tekemistä kirjaston kanssa? Miksi asiakkaita houkutellaan kirjojen ääreen äänistudion ja 3D-printterin avulla?"

Kyse ei ole siitä, että asiakkaita yritettäisiin jotenkin huiputtaa kirjaston ovien sisäpuolelle ja pakottaa rakastumaan digiin. "On se pentele kumma, jos et Digiin rakatu!" Ei, kyse on siitä, että meidän yhteiskuntamme, jossa pitäisi olla paljon teknologista osaamista, ei osaa hyödyntää ylpeytensä aihetta koko mittakaavassaan ja myös senkin takia suomalaisilla on oltava paikka, jossa pääsee ensikosketuksiin digin kanssa turvallisissa olosuhteissa. Mikä olisi parempi paikka mennä harjoittelemaan, kuin kirjasto? Kirjasto on paikka, jonne jokainen on tervetullut katsomatta asemaan, uskontoon, etniseen taustaan, ikään, ihonväriin, terveydentilaan, mielipiteeseen, taloudelliseen tilanteeseen jne. Sen tähden, kynnys on valmiiksi matala, miksi ei hyödynnettäisi sitä? Samalla kysyisin, jos tietäisit, että yliopisto avaisi mahdollisuuden kenelle tahansa mennä kokeilemaan robotiikkaa tai 3D-tulostusta, menisitkö? Jos 32-vuotiaana uskaltaisit kokeilla kantaako siipesi musa-alalla, menisitkö kokeilemaan levyttämistä nuorisotalolle? Poikkeuksia on, mutta uskon, että valtaosan vastaus on ”EN!”.

Vielä ei voida täysin päättää Keskustakirjastoon hankittavasta teknologiasta, sillä vielä ei tiedätä, mikä on 'IN' vuonna 2018. Siksi ei ole julkaistu listoja siitä, millaisia tietokoneita yms teknologiaa. Keskustakirjastosta löytää. Se tiedetään vasta vuoden 2018 aikana.

En kuitenkaan voi milloinkaan tarpeeksi alleviivata sitä tosiseikkaa, että digiin ei pidä hurahtaa vain hurahtamisen ilosta. Teknologia on välttämättömyys selviytymiselle, mutta aivan niin kuin tulikin, digi on erinomainen renki, mutta paha isäntä. Sen vuoksi olen iloinen, kun Anna-Maria Soininvaaran haastattelussa viesti on selvä: Keskustakirjasto haluaa vastata kysyntään, ei pakottaa mihinkään. JES! Minä toivon kirjojen ja digin välille harmoniaa. Toivon, että joku lapsi saa tunnustella kirjoja, löytää lemppari satunsa, kokeilla Keskustakirjastossa kaikkia mielenkiintoisia juttuja ja löytää omat lahjansa. Kokee sen ”Ahaa!” -elämyksen: ”Tässä mä oon hyvä! Tän takia mä synnyin!”

Keskustakirjaston tarkoitus on olla erilainen olohuone koko kansalle Helsingissä. Olit sitten Helsinkiläinen tai Rovaniemeltä pääkaupungissa lomaileva, sinä olet tervetullut Keskustakirjastoon. Minä olen valmis tanssimaan pelkoni päällä, sillä se oli väärässä. Tervetuloa Keskustakirjasto! Tule joulukuu 2018 jo!

-Tiina

Sarjan viimeisessä osassa käväisen Töölössä ja teen yhteenvedon menneistä postauksista. En lupaa vielä milloin, todennäköisesti hamassa tulevassa kirjamessujen jälkeisessä ajanlaskussa. ;)

Muuttuva kirjasto 2. osa

Rikhardinkadun kirjasto, pala rakkautta keskellä Stadii

Edit: Tästä ei nyt tullut erityisen kaunista postausta, koska kuvien ja tekstin taitto ei nyt funkkaa, mutta ajatus tärkein? Teksti pohjautuu hyvin vahvasti alusta loppuun haastatteluihin, jotka keväällä tein. Tässä pääasiassa analysoituna Rikhardinkadun johtaja Heli Roiskon vastauksia ja omia jatkopohdintoja. Kiitos haastiksesta! :)

Rikhardinkadun kirjasto (myöhemmin myös Riku) on yksi Suomen kirjastojen helmi rakennuksensa vuoksi. Kauniin, historiallisen rakennuksen juuret ulottuvat 1880-luvulle, minkä vuoksi Riku, Disneyn Belle ja unelmakirjasto kuuluvat samaan lauseeseen. Tunnelmalliseksi Helsingin ilmaiseksi olohuoneeksi kirjastoa voikin hyvällä syyllä kutsua. Riku sijaitsee mielestäni Helsingin ydinkeskustan vieressä, mutta ulkopuolella, sillä ydin, jossa ihmiset pörräävät, jotenkin rajautuu Espaan ja siksi Rikuun ei eksytä, vaan asiakkaat pääasiassa tietoisesti hakeutuvat sinne.

Voimakkaan taideprofiilinsa ansiosta Rikulla onkin oma vannoutunut asiakaskunta, ja kirjaston yhteydessä toimii myös taidelainaamo, josta voi lainata taidetta. How advanced and cool is that?!? Tämän lisäksi kirjastosta löytyy laaja lastenkirjapuoli, ja poikia ajatellen kirjaston lauta- ja konsolipelipuolta on laajennettu. Abit ja pääsykokelaat tulevat opiskelemaan rauhallisen ympäristön vuoksi, ja löytyypä asiakkaita myös ihan senioreihin asti. Riku haluaa tarjota tilan kaikille asiakkaille, iästä riippumatta. Kuten sanottu, Rikuun ei ajauduta, vaan sen asiakkaat hakeutuvat osoitteeseen Rikhardinkatu 3.

Minulle Rikhardinkadulla tunnelma on se juttu. En oikeastaan välttämättä enää mene Rikhardinkadulle kirjojenlainaamistarkoituksessa, vaan lähinnä tunnelmoimaan ja hengittämään kirjallisuutta. Usein toivon, että saisin yksinäni vaeltaa tutkimassa kirjahyllyjä unelmoida niistä kaikista kirjoista ja tietolähteistä, joita ympärilläni on. Siellä aika on pysähtynyt ja digitaalisaation syke on jätetty kuistille odottamaan, että rentoutunut asiakas haluaa takaisin kuplasta nykymaailmaan. Mutta onko kirjastolla varaa olla irrallaan muun maailman sykkeestä? Pitääkö kirjastossakin kokea informaatio- ja digiähky vai vain nauttia ajasta, jolloin digi ei tullut ovista ja ikkunoista? Onko tällainen ajattelutapa viimeinen henkäys kirjaston kohtalolle? Miten kirjasto voi täyttää lainkirjaimensa, jos se ei ole suunnanäyttäjä?

Jämähtänyt pysähtyneisyys?

Haastattelin Rikhardikadun kirjaston johtajaa Heli Roiskoa aiheesta ja hän myöntää, että Rikhardinkadun kirjasto voisi olla aktiivisempi somessa, niin kuin Kallion kirjasto, joka on myöskin sijoitettuna kauniiseen historialliseen rakennukseen. Rikulla on aloitettu miettimään, kuinka elää tasapainossa historiallisen rakennuksen ja digin kanssa. Rikulla tiedostetaan, että mikäli kirjasto haluaa pysyä ajassa, sillä on oltava muutakin tarjottavaa kuin kaupungin tarjoamat e-aineistot. Rikussa halutaan tarjota kiinnostavia palveluita asiakkaille. Tarkoituksena ei tietenkään ole jämähtää 1880-luvulle, mutta historiallisen rakennuksen kanssa on myöskin löydettävä tasapaino. Olisi suorastaan häväistys peittää tuo kaunis rakennus modernin teknologian alle: ”kyllä se 1880-luku on täällä jossain noiden robottien ja 100-tuuman kosketusnäyttöjen takana. Ehkä?” Aivoriihi jatkunee vielä, jottei tähän jouduta.

Mutta tarvitseeko Helsinki toisen Kallion kirjaston? Kallion ja Rikun eroavaisuudet ovat sijainti (lähellä/kaukana kouluja), taustaäänen määrä, yläasteelaisten määrä ja kirjaston aktiviisuus sosiaalisessa mediassa. Kallio on oman kaupunginosansa keskellä, jossa on koulujen vuoksi paljon nuoria liikkeellä, ja nuoret löytävät sinne helpommin. Riku puolestaan tavoittaa pääsykokeisiin tai kirjoituksiin opiskelevat, rauhallista paikkaa hakevat nuoret. Hengailemaan mennään kamppiin tai sinne, missä on lisää virikkeitä. Kaikki on kiinni sijainnista.

Roisko muistuttaa, että diginatiiveille Riku voi olla myöskin rauhoittumisen paikka, eräänlainen keidas, jossa on tilaa ajatuksille ja olemiselle, unohtamatta sisältöjä ja pieniä kulttuuritapahtumia keskellä Helsinkiä. Niin.. Miksi digiaika mielletään niin usein aktiiviseksi, reaktiiviseksi, impulsiiviseksi ja sykkiväksi aikakaudeksi? Eivätkö juuri nyt ole vallalla mindfulness ja värittäminen? Konmari-uskontomainen järjestely ja kaaoksesta luopuminen? Ehkä pysähtyneisyys ei auttamattomasti tarkoittaisikaan ei-digiä ja jälkeenjäänyttä?

Taloudelliset paineet ja nykyajan vaatimukset

Riku tiedostaa julkisen taloudellisen tilanteen, ja osallistuu säästöihin tehostamalla toimintaansa. Näin varmistutaan siltä, ettei säästöjen vuoksi mikään ole pois heidän ydinosaamisestaan ja -toiminnastaan. Harkittuja juttuja voidaan ottaa lainausvalikoimaan, kuten ompelukone, joilla voidaan tukea ihmisten arkea, ekologisuutta ja itsensä kehittämistä. Myös näillä harkituilla hankinnoilla voidaan rakentaa kansalaistaitoja ja siten täytetään lainkirjainta. Eri ihmisillä on erilaisia tarpeita eri elämänsä vaiheissa, joihin myös perinteinen kirjasto voi olla vastaamassa. Haaste tuleekin siinä, miten tunnistaa nämä tarpeet, mikäli asiakkaat eivät viesti.

Roisko muistuttaa, että kirjasto voi edelleen koota yhteen sirpaloitunutta tietoa ja tarjota sitä asiakkailleen. Perinteinen kirjasto tarjoaa yhteisöllisyyttä ja yhteisöä, mikä koskettaa monia. Sen lisäksi kirjasto on useimmiten ainoa paikka, jossa voi tehdä juttuja ilman, että ostaa mitään. Kirjastossa voi olla ilmaiseksi samalla paikalla vaikka 8h opiskelemassa, pelaamassa lautapeliä tms. ilman, että katsotaan pahalla. Kuinka usein sitä yrittää samaa vaikka paikallisessa kahvilassa tai kauppakeskuksessa? ;)

Yhdessä?

Voiko Riku selviytyä uuden modernin Keskustakirjaston rinnalla vai kuihtuuko se hiljalleen pois? Sen verran lainaan Soininvaaran haastattelusta, että kerron tämän: Ennusteiden mukaan taideprofiilista on niin paljon hyötyä, että voidaan olettaa, ettei Rikulle tarvitse alkaa vielä keksiä kirjallisuuden defibliraattoria, eikä sen kiinteistölle tarvitse alkaa etsimään ostajaa. Oletus ennusteiden jälkeen on, että Riku ja Keskustakirjasto voivat elää loistavasti rinnakkain. Rikulla on valttikorttinaan vakiintunut asiakaskunta, sekä hiljainen, tunnelmallinen tila ja paikka useiden helsinkiläisten sydämessä. Näiden päälle ei tietenkään jäädä makaamaan, mutta Riku tiedostaa myös, ettei se voi, eikä aio lähteä kilpailemaan keskustakirjaston tapahtumien kanssa. Valttikortteina lähinnä onkin tunnelma, yksilöllinen palvelu ja taideprofiili. Näin onkin parasta. Kävelyetäisyyden päässä toisistaan Helsingin sydämessä tulee sijaitsemaan kirjasto perinteikkäämmälle asikakaskunnalle, kuin myös modernsaation puolesta puhujille.

Pitääkö jokaisen kirjaston olla toisistaan kopio? Pitääkö jokaisen kirjaston tarjota jokaiselle jotakin, vai saako jokainen kirjasto olla vähän erilainen? Jospa vuoden 2018 jälkeen Helsingin keskustasta löytyy moderni tulevaisuuden kirjasto (Keskustakirjasto) ja rauhoittumisen keidas (Rikhardinkadun kirjasto), jotka eivät ryöstä toisensa asiakkaita, vaan tukevat toisiaan.

Seuraavassa osassa pohdin modernia, rakenteilla olevaa Keskustakirjastoa. :)

-Tiina

Muuttuva kirjasto 1. osa

Olen miettinyt tätä postausta vuoden alusta lähtien. Sen lisäksi olen kirjoittanut sen moneen kertaan tässä ajassa, mutta mikään ei ole tuntunut hyvältä. Näin Töölön kirjaston avajaisten kunniaksi päätin tehdä tästä postauksesta sarjan, jossa yritän käsitellä aihetta mahdollisimman monesta näkökulmasta. Ehkpä silloin minulla on mahdollista sanoa kaikki, mitä tähän aiheeseen liittyen on ollut mielessä.

Oma mielipiteeni aiheesta "Muuttuva kirjasto" on muovautunut pitkin alkuvuotta. Olen lukenut mielipidekirjoituksia ja blogipostauksia, keskustellut ystäväni kanssa ja pallotellut ajatuksia pienessä päässäni. Päätin siis työntää lusikkani soppaan ja hämmentää sitä vähän.  Hämmennysprosessini alkoi muuttumaan aika totiseksi siinä vaiheessa, kun keväällä haastattelin aiheesta Keskustakirjaston edustajana Helsingin kirjaston kirjastotoimen apulaisjohtaja Anna-Maria Soininvaaraa  ja Rikhardinkadun kirjaston johtaja Heli Roiskoa. Asetelmahan on moderni tulevisuuden Keskustakirjasto vastaan perinteinen vanhan tunnelmallinen Rikhardinkadun kirjasto. Näissä molemmissa haastatteluissa tuli esiin niiiiin paljon kaikkea innostavaa kirjastojen mentaliteetista ja toiminnan kehityksestä ydintehtävään kajoamatta, ettei katsontakantani suomalaisiin kirjastoihin enää ikinä tule olemaan sama. Toivon, että jokaisella kirjastolla on yhtä innostuneet johtajat, kuin Soininvaara ja Roisko ovat.

Sanottakoon vielä, että tässä sarjassa sekoittelen omia mielipiteitäni Roiskon ja Soininvaaran haastatteluiden vastauksiin. Kaikkein kärkevimmät kommentit ovat omiani ja värikynissä en ole säästellyt. Tarkoitus oli tehdä rehellisesti omista peloistani, mutta myös sopivan objektiivinen postaussarja. Haastattelujien antia on luettavissa eniten seuraavissa postauksissa.

Tähän samaan väliin minun on kerrottava pieni incident. Minulla oli vieraanani ystäviäni Briteistä ja olimme itse asiassa Rikhardin kadun kirjaston huudeilla. Tarkoitukseni oli sanoa vierailleni, että Suomen kirjastoverkko on laaja (engl. vast), mutta menin vahingossa oikea, luova, aivopuoliskoni edellä selittäessäni ja sanoinkin vahingossa edistynyt (engl. advanced). Huomasin virheeni heti, mutta en jaksanut korjata, sillä eihän Brittivieraat siitä kuitenkaan mitään hyödy 4 päivän lomansa aikana. Samahan se on, kun eivät siitä seuraavana päivänä kuitenkaan puhu, niin paljon small talkia yhdelle päivälle tuli puhuttua muutenkin. Vieressämme oleva nainen alkoi myhäilemään siihen tyyliin, että 'voi voi tyttö ku on söpöö miten pidät meidän vanhaa kirjastoverkkoamme edistyneenä.' Tässä sinulle, rouva, terveisiä: verrattuna moneen muuhun paikkaan, niin kyllä meillä vaan on! Esimerkiksi pk-seudulla saan pyytää kirjastoa toimittamaan haluamani kirjan mihin tahansa toivomaani kirjastoon. Hiljaa ei tarvitse olla. Saan lainata kerrallaan enemmän kuin 10 kirjaa. Kirjastojen tehtävänä on olla kansan sivistyksen ylläpitäjänä ja sen eteen tehdään jatkuvasti työtä. Yhä useampi kirjasto pyrkii määrärahojensa ja resurssiensa puitteissa olemaan tässä ajassa tarjoten sähköisiä lehtiä ja kirjoja ja mahdollisuuksia kansalaisille tutustua esim. 3d-tulostamiseen yms. Kirjastojen tiloissa pidetään monia erilaisia tilaisuuksia, joiden kautta kansalaiset pääsevät ilmaiseksi tutustumaan itselleen ennen vieraisiin asioihin. Lisäksi kirjastosta voi lainata energiamittarin. Että nih! (Meillä on varmasti vielä opittavaa, mutta ei ne asiat niin hohdokkaita vältsii muuallakaan oo. Riippuu paljon perspektiivistä. Ja siitä, mitä unohdin mainita.)

HUOM! Seuraava kappale on täysin omaa tulkintaani ja värikyniä on käytetty ja paljon.

Koko elämänkokemukseni mukaisesti käsittääkseni kirjastot ottaisivat asiakkailtaan vinkkejä vastaan mielellään, mutta eivät kysyttäessä saa mitään konkreettista. Käännän tämän karummalle kielelle, jotta asia saisi vähän enemmän pontta: Koita siinä sitten edistää kansalaisten sivistystä, toisaalta säilyttäen vanhaa, toisaalta modernisoiden sopivasti, kuitenkaan olematta jämähtänyt paikalleen, kun asiakkailta tulee vain viestiä ettei tämäkään uudistus kelpaa. Kenen mielestä liian kehittynyttä, ja kenen mielestä "so last season"!  Mikäli yhtään ymmärsin oikein, kansalaisten toiveita kysyttäessä vastaukseksi tulee ympäripyöreää: kirjaston pitäisi keksiä jotain, uudistua jotenkin, ja pysyä ajassa hukkaamatta vanhaa!  Jep Jep. Mutta miten?

Digi

Diginatiivit kritisoivat kirjastoja jämähtäneiksi laitosmaisiksi museoiksi, kun taas digiaikaa vierastavat suorastaan halveksivat kirjastojen modernisaatiota, ja pelkäävät, että tuulipuvussaan hyllyjen välissä kulkiessaan eksyvänsä kirjaston sisällä cocktail-tilaisuuteen. (True story! Eräälle tutulle kävi näin, kun yhdisti iltalenkin ja kirjastokäynnin!) Digifobiootikot pelkäävät kirjastojen hävittävän kaiken vanhan ja kauniin, kun taas digin aallonharjalla ratsastavat pitävät nykyajan kirjastoja niin kuollettavan tylsinä.

Uudistumisen pelko hiertää aavistuksen takaraivossa, mutta siitä huolimatta minäkin olen sitä mieltä, etteivät kirjastot voi jäädä paikalleen - ajassa on pysyttävä. Tämä on kirjastolle välttämätöntä siksi, ettei se menettäisi asiakkaitaan, mutta myös kirjastolain kirjaimen täyttämisen vuoksi.
Kuitenkin itse aavistuksen omaisesti pelkään kirja-alan puolesta, ja sen myötä myöskin kirjastojen muuttuvan sekatavaralainaamoiksi, joissa paperikirjoilla ei enää ole sijaa. (Lähes) jokaisen lukutoukan unelma on ainakin kerran elämässään päästä tosielämän Disneyn Kaunottaren ja Hirviön kirjastoon yksinänsä kuljeksimaan, ja vain nauttimaan sen tunnelmasta. Lisäksi itse haaveilen omasta, yksityisestä, kolmen metrin korkuisesta ja noin 10 neliön kokoisesta kirjastohuoneesta, mikä olisi tietysti ihanan valoisa kauniisti sisustettu, keskellä nojatuoli ja lukulamppu, ja jossa kulkee seinänviertä pitkin kirjoja lattiasta kattoon. Kirjaston tunnelma on se juttu, jota itse eniten fiilaan. Minä pelkään, että kirjastoista tulee digitaalisaation myötä  steriilejä etäytötiloja, joissa joku kirjastovirkailija on muistaakseen pidellyt kirjaa kädessään kaksi vuotta sitten. Haastattelujen perusteella, tähän ei olla kirjastoja viemässä.

Kirjastossa saa puhua (?)

(Niitä värikyniä on käytetty täälläkin tekstin luonteen vuoksi. Älä vedä herneitä kovin syvälle, saattaa vielä eksyä matkalla.)
Kirjastoissa on äänen ja hiljaisuuden kanssa on tasapainoiltu pitkään. Ensin nutturapäiset kirjastovirkailijat hyssyttelivät ja tuijottivat haukankatseellaan pöllönpään kokoisten silmälasiensa takaa niitä hyllyjen välissä kulkevia poloisia kansalaisia niin, että permanentti vain tutisi pelosta jos kenkä vähänkin narskui, kirja putosi lattialle tai erehtyi tervehtmään naapuriaan. Sittemmin asiakkaat vaativat vapautusta totalitäristisestä hiljaisuudesta, kun ei semmoisia kenkiä ollutkaan, jotka eivät sadesäällä olisi narskuneet kirjaston aavemaisen jylhillä lattioilla. Pikkuhiljaa kuiskailu sallittiin, puheensorina teki tuloaan ja jos tänäpäivänä haluaa saada luettua lehtensä täydellisen hiljaisuuden vallitessa vaikkapa kallion kirjastossa, niin joutuu varautumaan pommikuulosuojaimilla. Siellä kun iloisten nuorten naurut kaikuvat lehtienluku parvelle (vaikka kyllä kalliossakin on hiljaisia tiloja). Nyt asiakkaat ovat alkaneet kaipaamaan rauhallisuuden perään. Mutta kirjastovirkailijat eivät enää hyssyttele; asiakkaat voivat itse valita mihin kirjastoon menevät, käyttävätkö opiskeluhuonetta tai tarvittaessa varata hiljaisen työtilan itselleen. Soininvaara huomauttaa, etteivät nuoret tahallaan ole häiriöksi ja melua meluamisen vuoksi. Sitä ääntä vain syntyy silloin, kun nuoria kerääntyy useampi samaan kaveriporukkaan ja se on vain aivan normaalia. Niinpä. Minä itse tiedän mihin kirjastoon kannattaa suunnata silloin, kun haluan olla rauhassa ja minne mennä silloin, kun haluaa vähän enemmän ääntä ympärille, jottei nukahda. Ongelma tietysti syntyy silloin, kun sillipurkin kokoista tilaa kutsutaan kirjastoksi ja tuulettaessa ulko-ovi osuu takaseinään. Silloin ei voi valita.. Silloin täytyy joustaa tai kirjaston henkilökunnan täytyy keksiä luovia ratkaisuja.

Mitä yhteistä on kirjastolla, remonttireiskalla ja porakoneella?

Jo joitakin vuosia sitten olin lukevinani lehtiuutisesta, että jostain Suomen kirjastosta voi lainata porakoneen. Tästä nousi tietenkin tietyissä piireissä hirveä meteli. Mitä tekemistä porakoneella on KIRJAstojen kanssa? Erittäin tärkeä pointti tässä välissä varmaan olisi huomauttaa, että vain noin 50% kirjastojen asiakkaista enää tänäpäivänä lainaa yhtään mitään. Kirjat ovat edelleen kirjastojen hittituote ja sen vuoksi nimen muutos lainaamoksikaan ei oikein tunnu kätevältä. Vastoin yleisiä luuloja, useat tavarahankinnat eivät mene kirjaston budjetista. Esimerkiksi Helsingin kirjastoista on mahdollista lainata mm. Liikuntavälineitä (rahoittajana liikuntavirasto), energiamittareita (rahoittajana HELE) ja verenpainemittareita (rahoittajana SOTE). Näiden välineiden vuoksi euroakaan ei siis uhrata kirjabudjetista, ainoastaan hyödynnetään kansalaisten tuntemaa kanavaa, kirjastoa. Tämän ymmärrettyäni oikeasti tajusin, ettei minulle tulisi ikinä mieleenkään lähteä lainaamaan esim. energiamittaria Helen pääkonttorista, mutta saattaisin ehkä tarpeen tullen lainata sen kirjastosta, koska sinne menemiselle on minulla matala kynnys.

Ehkäpä se oman elämänsä tee-se-itse remppamies lainaakin porakoneen kirjastosta ja remonttireiskan haalareihin sonnustautuneena päättääkin samalla lainata remontoinnin ABC-kirjan ja näin ollen säästyy ikäviltä yllätyksiltä ja isoilta ylimääräisiltä vahingoilta ja laskuilta. Tai kirjaston vakioasiakas kantaessaan selkä vääränä 50 kilon edestä painettua sanaa repussaan huomaa kirjastosta poistuessaan, että uuden IKEA-peilin voisikin kiinnittää näppärästi kirjaston porakoneella seinään. Hän siis poistunee repussaan ne 50 kiloa kirjoja, kädessään porakonelaukku, ja lupauksen kanssa, että seuraavana päivänä on kipeät hartiat.
Keneltä se on pois, että kirjastosta löytyy porakone?

Tämän ensimmäisen "Muuttuva kirjasto" -postauksen myötä haluan toivottaa teille oivalluksen hetkiä blogissani. Seuraavassa osassa kurkataan tunnelmalliseen vanhaan Rikhardinkadun kirjastoon. Sen jälkeen puhutaan vähän tulevaisuudesta, ja vuonna 2018 ovensa avaavasta keskustakirjastosta. Sarjan viimeisessä osassa piipahdan tänään ovensa avanneeseen Töölön kirjastoon (koska en tänään avajaisiin päässyt!), ja yritän peilata uusien ajatusteni ja uutta kirjastoa. Kuinka Töölöläiset ovat onnistuneet sovittamaan uuden ja modernin vanhaan?

-Tiina

Ps. Blogin oikoluijalle haluan toivottaa erittäin ihanaa synttäriä! <3 Kiitos, että tuet bloggaamistani. <3