Muuttuva kirjasto 2. osa

Rikhardinkadun kirjasto, pala rakkautta keskellä Stadii

Edit: Tästä ei nyt tullut erityisen kaunista postausta, koska kuvien ja tekstin taitto ei nyt funkkaa, mutta ajatus tärkein? Teksti pohjautuu hyvin vahvasti alusta loppuun haastatteluihin, jotka keväällä tein. Tässä pääasiassa analysoituna Rikhardinkadun johtaja Heli Roiskon vastauksia ja omia jatkopohdintoja. Kiitos haastiksesta! :)

Rikhardinkadun kirjasto (myöhemmin myös Riku) on yksi Suomen kirjastojen helmi rakennuksensa vuoksi. Kauniin, historiallisen rakennuksen juuret ulottuvat 1880-luvulle, minkä vuoksi Riku, Disneyn Belle ja unelmakirjasto kuuluvat samaan lauseeseen. Tunnelmalliseksi Helsingin ilmaiseksi olohuoneeksi kirjastoa voikin hyvällä syyllä kutsua. Riku sijaitsee mielestäni Helsingin ydinkeskustan vieressä, mutta ulkopuolella, sillä ydin, jossa ihmiset pörräävät, jotenkin rajautuu Espaan ja siksi Rikuun ei eksytä, vaan asiakkaat pääasiassa tietoisesti hakeutuvat sinne.

Voimakkaan taideprofiilinsa ansiosta Rikulla onkin oma vannoutunut asiakaskunta, ja kirjaston yhteydessä toimii myös taidelainaamo, josta voi lainata taidetta. How advanced and cool is that?!? Tämän lisäksi kirjastosta löytyy laaja lastenkirjapuoli, ja poikia ajatellen kirjaston lauta- ja konsolipelipuolta on laajennettu. Abit ja pääsykokelaat tulevat opiskelemaan rauhallisen ympäristön vuoksi, ja löytyypä asiakkaita myös ihan senioreihin asti. Riku haluaa tarjota tilan kaikille asiakkaille, iästä riippumatta. Kuten sanottu, Rikuun ei ajauduta, vaan sen asiakkaat hakeutuvat osoitteeseen Rikhardinkatu 3.

Minulle Rikhardinkadulla tunnelma on se juttu. En oikeastaan välttämättä enää mene Rikhardinkadulle kirjojenlainaamistarkoituksessa, vaan lähinnä tunnelmoimaan ja hengittämään kirjallisuutta. Usein toivon, että saisin yksinäni vaeltaa tutkimassa kirjahyllyjä unelmoida niistä kaikista kirjoista ja tietolähteistä, joita ympärilläni on. Siellä aika on pysähtynyt ja digitaalisaation syke on jätetty kuistille odottamaan, että rentoutunut asiakas haluaa takaisin kuplasta nykymaailmaan. Mutta onko kirjastolla varaa olla irrallaan muun maailman sykkeestä? Pitääkö kirjastossakin kokea informaatio- ja digiähky vai vain nauttia ajasta, jolloin digi ei tullut ovista ja ikkunoista? Onko tällainen ajattelutapa viimeinen henkäys kirjaston kohtalolle? Miten kirjasto voi täyttää lainkirjaimensa, jos se ei ole suunnanäyttäjä?

Jämähtänyt pysähtyneisyys?

Haastattelin Rikhardikadun kirjaston johtajaa Heli Roiskoa aiheesta ja hän myöntää, että Rikhardinkadun kirjasto voisi olla aktiivisempi somessa, niin kuin Kallion kirjasto, joka on myöskin sijoitettuna kauniiseen historialliseen rakennukseen. Rikulla on aloitettu miettimään, kuinka elää tasapainossa historiallisen rakennuksen ja digin kanssa. Rikulla tiedostetaan, että mikäli kirjasto haluaa pysyä ajassa, sillä on oltava muutakin tarjottavaa kuin kaupungin tarjoamat e-aineistot. Rikussa halutaan tarjota kiinnostavia palveluita asiakkaille. Tarkoituksena ei tietenkään ole jämähtää 1880-luvulle, mutta historiallisen rakennuksen kanssa on myöskin löydettävä tasapaino. Olisi suorastaan häväistys peittää tuo kaunis rakennus modernin teknologian alle: ”kyllä se 1880-luku on täällä jossain noiden robottien ja 100-tuuman kosketusnäyttöjen takana. Ehkä?” Aivoriihi jatkunee vielä, jottei tähän jouduta.

Mutta tarvitseeko Helsinki toisen Kallion kirjaston? Kallion ja Rikun eroavaisuudet ovat sijainti (lähellä/kaukana kouluja), taustaäänen määrä, yläasteelaisten määrä ja kirjaston aktiviisuus sosiaalisessa mediassa. Kallio on oman kaupunginosansa keskellä, jossa on koulujen vuoksi paljon nuoria liikkeellä, ja nuoret löytävät sinne helpommin. Riku puolestaan tavoittaa pääsykokeisiin tai kirjoituksiin opiskelevat, rauhallista paikkaa hakevat nuoret. Hengailemaan mennään kamppiin tai sinne, missä on lisää virikkeitä. Kaikki on kiinni sijainnista.

Roisko muistuttaa, että diginatiiveille Riku voi olla myöskin rauhoittumisen paikka, eräänlainen keidas, jossa on tilaa ajatuksille ja olemiselle, unohtamatta sisältöjä ja pieniä kulttuuritapahtumia keskellä Helsinkiä. Niin.. Miksi digiaika mielletään niin usein aktiiviseksi, reaktiiviseksi, impulsiiviseksi ja sykkiväksi aikakaudeksi? Eivätkö juuri nyt ole vallalla mindfulness ja värittäminen? Konmari-uskontomainen järjestely ja kaaoksesta luopuminen? Ehkä pysähtyneisyys ei auttamattomasti tarkoittaisikaan ei-digiä ja jälkeenjäänyttä?

Taloudelliset paineet ja nykyajan vaatimukset

Riku tiedostaa julkisen taloudellisen tilanteen, ja osallistuu säästöihin tehostamalla toimintaansa. Näin varmistutaan siltä, ettei säästöjen vuoksi mikään ole pois heidän ydinosaamisestaan ja -toiminnastaan. Harkittuja juttuja voidaan ottaa lainausvalikoimaan, kuten ompelukone, joilla voidaan tukea ihmisten arkea, ekologisuutta ja itsensä kehittämistä. Myös näillä harkituilla hankinnoilla voidaan rakentaa kansalaistaitoja ja siten täytetään lainkirjainta. Eri ihmisillä on erilaisia tarpeita eri elämänsä vaiheissa, joihin myös perinteinen kirjasto voi olla vastaamassa. Haaste tuleekin siinä, miten tunnistaa nämä tarpeet, mikäli asiakkaat eivät viesti.

Roisko muistuttaa, että kirjasto voi edelleen koota yhteen sirpaloitunutta tietoa ja tarjota sitä asiakkailleen. Perinteinen kirjasto tarjoaa yhteisöllisyyttä ja yhteisöä, mikä koskettaa monia. Sen lisäksi kirjasto on useimmiten ainoa paikka, jossa voi tehdä juttuja ilman, että ostaa mitään. Kirjastossa voi olla ilmaiseksi samalla paikalla vaikka 8h opiskelemassa, pelaamassa lautapeliä tms. ilman, että katsotaan pahalla. Kuinka usein sitä yrittää samaa vaikka paikallisessa kahvilassa tai kauppakeskuksessa? ;)

Yhdessä?

Voiko Riku selviytyä uuden modernin Keskustakirjaston rinnalla vai kuihtuuko se hiljalleen pois? Sen verran lainaan Soininvaaran haastattelusta, että kerron tämän: Ennusteiden mukaan taideprofiilista on niin paljon hyötyä, että voidaan olettaa, ettei Rikulle tarvitse alkaa vielä keksiä kirjallisuuden defibliraattoria, eikä sen kiinteistölle tarvitse alkaa etsimään ostajaa. Oletus ennusteiden jälkeen on, että Riku ja Keskustakirjasto voivat elää loistavasti rinnakkain. Rikulla on valttikorttinaan vakiintunut asiakaskunta, sekä hiljainen, tunnelmallinen tila ja paikka useiden helsinkiläisten sydämessä. Näiden päälle ei tietenkään jäädä makaamaan, mutta Riku tiedostaa myös, ettei se voi, eikä aio lähteä kilpailemaan keskustakirjaston tapahtumien kanssa. Valttikortteina lähinnä onkin tunnelma, yksilöllinen palvelu ja taideprofiili. Näin onkin parasta. Kävelyetäisyyden päässä toisistaan Helsingin sydämessä tulee sijaitsemaan kirjasto perinteikkäämmälle asikakaskunnalle, kuin myös modernsaation puolesta puhujille.

Pitääkö jokaisen kirjaston olla toisistaan kopio? Pitääkö jokaisen kirjaston tarjota jokaiselle jotakin, vai saako jokainen kirjasto olla vähän erilainen? Jospa vuoden 2018 jälkeen Helsingin keskustasta löytyy moderni tulevaisuuden kirjasto (Keskustakirjasto) ja rauhoittumisen keidas (Rikhardinkadun kirjasto), jotka eivät ryöstä toisensa asiakkaita, vaan tukevat toisiaan.

Seuraavassa osassa pohdin modernia, rakenteilla olevaa Keskustakirjastoa. :)

-Tiina