Teemestarin kirja

Teos: Teemestarin kirja
Kirjailija: Emmi Itäranta
Kustantaja: Teos
Kenelle: Lyyrisestä ja taiteellisesta tarinasta pitäville, joiden sisällä asustaa ympäristö-ja luonnonsuojelija vietti



Emmi Itärannan Teemestarin kirja on erikoisella tavalla vangitseva. Erikoinen siksi, että vaikka en pitänyt siitä, halusin joka solullani saada sen luettua ja kesken jättäminen ei tullut kuuloonkaan. Ehkä osaan antaa tälle kirjalle arvoa ajan saatossa enemmän. Ajattelemaan se kyllä pisti, joten voinemme sanoa, kirjan tehneen 100% tehtävänsä.

Itärannan tyyli kirjoittaa on taiteellinen ja vaikkei se ole ruonomuotoinen, se on kuitenkin runomainen. Runoilla on tapana piirtää kuva tai maalata maalaus, jonka sisällä tapahuu asioita ja yksi taulu riittäisi kertomaan kokonaan kirjan tarinan, samalla kun se synnyttää lukuisia lisäkysymyksiä. (Tämä poikkeaa mielestäni taasen proosasta sillä, että edes elokuva ei voi mitenkään vangita pauloihinsa hyvin kirjoitetun ja taitavasti punotun tarinaa kokonaisuudessaan, mutta runo on jotakin paljon syvällisempää.) En siis kutsuisi tätä kirjaa proosaksi, vaan luokittelisin kuitenkin runoksi, sen syvän olemuksen ja tunnelmansa vuoksi. Runomitassa sitä kuitenkaan ei ole kirjoitettu. Hanakala selittää tämän paremmin.

Kuitenkin juuri tuo taiteellisuus on minulle itselleni hyvin vierasta. Vaikka arvostan Itärannan taitoja, tyyli ei ole minulle ominaista ja siksi koin kirjan hyvin raskaaksi lukea. Aihekin on tummanpuhuva, mutta raskasta aihetta on helppo lukea, mikäli kirjailijan tyyli osuu omaan. Kuten sanottu, ehkä aika antaa minulle mahdollisuuden perspektiiviin, saatan vaikka joskus hamassa nelikymppisessä tulevaisuudessani jopa rakastua tähän. Samalla kun kunnioitan Itäranan taitoa ja koen luettavuuden raskaaksi, voin myös myöntää oman pienuuteni, en usko ikinä yltäväni samanlaiseen suoritukseen, kuin mihin Itäranta on pystynyt. Tällaisen tiedostaminen vetää nöyräksi ja pakottaa väistämättä ihailuun.

Minua itseäni harmitti kuitenkin tietyt Itärannan ratkaisut. Mikäli käsitin oikein, kirjan tapahtumat sijoittuvat reippaasti eteenpäin tulevaisuudessa Suomen alueelle, jota ei ole täysin spesifisti kerrottu, mutta oma mututuntumani on jonnekkin Kainuun alueelle?? (Saatan olla hyvin pahasti väärässä, en enää yhtään muista, mitä kaupunkeja kirjassa mainittiin, mutta päässäni sijoitin sen jonnekin sinne). Minua harmitti kovasti, kun en aivan heti tiennyt, missä ollaan, millä aika-akselilla liikutaan ja onko päähenkilö tyttö vai poika. Luulin, että liikumme jossakin japanin ja kiinan perukoilla, koska esim teemestarius ei tuntunut minusta niinkään skandinaaviselta traditiolta kuin mitä se tuntuisi aasialaiselta. Nimetkin ja mielestäni monta muutakin asiaa viittaavat Aasiaan, joten Suomen valitseminen alueeksi tuntui mielestäni vähän surullisen teennäiseltä. Pahoitteluni. Teemestarius ja teeseremonia puhuivat kaikki todella syvällisen Aasialaisen kulttuurin puolesta, jossa mennään vuosisatojen taakse, jopa aikaan ennen oman ajanlaskumme alkua. Tällaisen tuominen tulevaisuuden pohjoismaisiin maisemiin tuotti surua itselleni. Tuntui niin tekoiselta
ja väkinäiseltä lukea suomalaisten kuntien nimiä Kuusamo ja Rovaniemi tällaisen tekstin keskeltä. Ehkä Itäranta halusi viestiä lukijalle, että veden loppuminen myös Suomesta on yhtä mahdollista, siinä missä muualtakin. Tässä hän ainakin onnistui, mutta tavallaan olisin toivonut päähenkilölle jonkinlaista syvempää ammatti-tapahtumapaikan sopusuhtaa. Edes vähän enemmän Pohjoismaisempaa.

Keskustelin mieheni kanssa kirjan tapahtumista ja hän ei millään voinut hillitä tiedemies-vaihdettaan, vaan koki hyvin oudoksi joitakin Itärannan maalaamia asioita. Muun muassa Itärannan mukaan merivedestä tehty vesi tulevaisuudessakin maistuu karvaalta, mutta mieheni piti tätä visionäärimäisenä mahdottomuutena, sillä hänen mukaansa merivedestä saa makeaa. Itse en ole asiantuntija, joten mene ja tiedä.

Minua huvitti muun muassa myös se, että mikäli dystopisessa maailmassamme jossakin tulevaisuudessa, ihmisillä ei ole varaa veteen ja heidän teknologinen tietämyksensä on rajoittunutta, miksi sitten kansalaisilla on oletusasiallisesti kannettavat aurinkoenergialla toimivat viestimet, joissa on sormenjälkitunnistimet ja joissa on heidän passinsa? Vähän niin kuin somenjälkiä lukeva iPädi, joka toimii aurinkoenergialla, ja jossa on kulkuluvat ja passi. Tämä oli minusta hyvin ristiriitaisita sen kuvan kanssa, jossa ollaan vahvasti palattu aikaan ennen sähköä, risteää riisuttuun versioon nykyarmeijateknologian kanssa.

Olin kiitollinen epilogista ja sen käännekohdasta. Mikäli olisin arvannut oikein, olisin ollut hyvin pettynyt loppuun. (Olen riemuissani, että arvaukseni osui väärään!) ja vaikka lukukokemus oli puuduttavalla tavalla rankka, juurikin epilogi antoi tunteen, että olisin halunnut lukea lisää. Tuli tunne: "Noniin, nyt päästiin vauhtiin! Jokohan aloitetaan? Ai, viimeinen sivu. Ei sit varmaa aloitetakaan.."

Tämän kirjan perusteella uskaltaisin väittää, että Itäranta pitää itselleen tärkeänä nostaa yhteiskunnan keskusteluun kierrättämisen tärkeyttä ja sen vaikutuksia. Tarinan opetus on: mikäli emme pidä parempaa huolta maailmastamme, siitä ei jää jälkipolville mitään kaunista, ainoastaan länsimaalaisille vierasta selviytymistaistelua, johon kuuluu päivittäinen pohtiminen, mistä saan seuraavan vesitilkkasen janoni sammuttamiseen.



-Pikku

Ruusujen Sota - Myrskylintu

Teos: Ruusujen sota - Myrskylintu
Kirjailija: Conn Iggulden
Kustantaja: Seven / Otava
Kenelle: Erityisesti Englannin historiasta kiinnostuneet

Arvosanani: 9


Kyllä vaan, ruusujen sota ei päästänyt irti, vaan oli sitten pakko tutustua samaan aiheeseen eri sarjan kautta.  Tämä Igguldenin kirjasarja aloittaa taustoituksen paljon, paljon kauempaa kuin Gregoryn sarja, ja sen vuoksi ymmärrys koko sotkuun ja valtataisteluun lisääntyy. Kolonialismmi tuntuu olevan kaiken pahan alku ja juuri, mutta samalla myös ihmisen halu valtaan on sangen pettävä.

Conn Iggulden on vahva kirjailija, joka osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti myös ehkä vähän hankalastilähestyttävästäkin aihetta ja kuvakulmasta. Jos kritisoin Philippa Gregoryn tapaa juosta tapahtumasta toiseen, sitä väitettä ei kyllä todellakaan voi iskeä Igguldeniin, siitäkin huolimatta, että kirjailija itse myöntää jouduttaneensa historian tapahtumia saadakseen tarinasta mielenkiintoisen. Niin, kuinkas paljon kirjailija saa muuttaa historiaa, sillä kustannuksella, että kirjasta tulee luettava?
Tässä vaiheessa pieni historiafriikkiyteni nostaa päätään ja turauttaa: "Ei yhtään!!" mutta toki lukijana minun on annettava kirjailijalle se tila, jonka hän tarvitsee. Jos kirjailijan tarvitsee ottaa erivapauksia historiasta, se hänelle suotakoon. Olen silti sitä mieltä, että tiettyjen tapausten jouduttaminen siten, että mikä tosiasiassa kesti kolme vuotta, kesti kirjassa vain vuoden, tämä ehkä olisi voitu tehdä toisin. Tämä oli kuitenkin kirjailijan valinta, joten enempää en siitä naputa.

Igguldenin luoma kuninkaan vakoojamestari Derry Brewer oli aluksi mielestäni se paha ja inhottava mies, joka on ylimielinen ja vallanhimoinen. Kuitenkin alle sadan sivun jälkeen minun mielipiteeni Derrystä alkoi muuttumaan vähitellen ja loppupuolella hän oli jo muuttunut sankariksi. Pidin siitä, että Derryllä leikkaa ihan äärettömän hyvin ja hänessä on särmää, kuitenkin Derry ehkä pehmeni halinalleksi tai ainakin ns. tavalliseksi ihmiseksi, mitä vähän mietin, oliko Derryn pehmous harkittua pointin tekemistä. Onko Derry seuraavassa osassa taas ministi pahis vai pehmoutunut hyvis? Joka tapauksessa, niin ennalta arvattavaa kuin se onkin, Derry on mun lemppari!

 Igguldenin tapa kirjoittaa vaatii aluksi pientä tottumista, sillä hän pomppii, ainakin tässä teoksessa, vähän väliä henkilöstä ja maantieteellisistä paikoista toiseen. Milloin ollaan Lontoossa Derryn, Williamin ja Kuninkaan Henrik VI:n kanssa ja milloin Ranskassa Margaretan tai niskuroivien häädettävien englantilaisten luona, jne. Siitä huolimatta tarina veti mukanaan ja voisin sanoa pitäneeni tästä teoksesta enemmän kuin Valkoisesta kuningattaresta. Itseasiassa pidin niin paljon, että aloin metsästää myös kirjailijan muita teoksia itselleni ollessani vasta alle puolessa välissä teosta. (Huuto.net on tästä lähin paras ystäväni!)

Huomaan myös, että sillä on selkeästi väliä, kuka on esitelty ensin. Valkoisen kuningattaren myötä olin tietenkin päähenkilön puolella, mutta tässä teoksessa, mikä ulottuu aikaan ennen Margareta Anjoulaisen kruunajaisiakin, huoman, haluavani olla tämän puolella. Sydäntäni särki kovasti, kun yritin pitää pääni kylmänä ja muistaa, mitä on tulossa seuraavissa sarjan osissa.

Igguldenin tapa pomppia paikasta ja henkilöstä toiseen vaatii aluksi totuttelua, mutta kun pääsen henkilöihin käsiksi paremmin, huomaan tämän olevan varsin nerokas tapa osoittaa lukijalle, ettei tässäkään tarinassa ole saduista tuttuja asetelmia eli niin kutsuttuja hyviksii tai pahiksii, mutta on vain ihmisii, jotka toimivat omista lähtökohdistaan ja motiiveistaan käsin. Tässä nostan hattua kirjailijalle, sillä tällaisessa tarinassa olisi erittäin houkuttelevaa, ja helppoa, kuvata tietyt henkilöt, esim. voittajat, vain hyvinä henkilöinä ja vastustajat läpensä pahoina. Kuitenkin tällä teoksella voi ymmärtää tapahtumien todellisen kulun tai ainakin luonteen, mikäli ottaa huomioon kirjailijan ottamat erivapaudet historiasta. Kuten aiemmpana on todettu, nämä erivapaudet ovat hyväksyttäviä, mutta ne on hyvä tunnistaa, sillä teos on niin toden tuntuinen, että on pakko muistuttaa itselle, ettei kyseessä ole taikapeili, jolla näkee 100% totuuden menneestä. Kukaan ei siis ole istunut kirjoittamassa näitä henkilöiden keskusteluja ylös, jotka kirjailija olisi kääntänyt modernille kielelle. Kirjailijan tietomäärä on kuitenkin vertaansa vailla ja tämän teoksen eteen on nähty paljon vaivaa. En malta odottaa, että ehdin aloittaa kakkos osan. Toivottavasti kolmonen siirretään paperikansiin PIAN.

-Pikku

Myynnit kertovat kaiken, vai kertovatko?

Eilen päädyin pohtimaan seuraavanlaisia, täysin hypoteettisia oletusleikkejä. Mitäs sä oot mieltä?

Oletusleikki 1
Oletetaan, että kirja X myy maailmanlaajuisesti 4,2 miljoonaa kpl.
Oletetaan, että 3 miljoonaa ei pitänyt kirjasta X.
Onko kirja X automaattisesti huono kirja?

Valtaosa ei siis pitänyt kirjasta, mutta sivutammeko me sen, että 1,2 miljoonaa kirjan ostanutta kuitenkin piti kirjasta?

 Tarkoittaako esim. goodreadsin sivuilla alhaiset arvosanat tällaisilla lukumäärillä sitä, että ne ihmiset, jotka pitivät kirjasta joutuisivat häpeämään sitä, että tykkäävät siitä, mistä tykkäävät?



Oletusleikki 2
Oletetaan, että kirja Y myy maailmanlaajuisesti 4,2 miljoonaa kpl.
Oletetaan, että 3 miljoonaa pitää kirjasta Y.
Onko kirja Y automaattisesti menestysteos?

Kirja on siis ollut myyntitykki, eikä suotta. Siinä on selkeästi ollut mahtavia oivalluksia ja peruselementit ovat kohdallaan tai ainakin kirjailijan edelliset teokset ovat olleet sitä ja tältä odotetaan samaa. Tai ainakin kustantajan markkinointikampanja on ollut onnistunut. Eli tarkoittaako hyvä myynti aina sitä, että kirja on automaattisesti kaikkien mielestä huippuhyvä??

Toisaalta kirjailija lienee lukijakunnalle ennestään tuttu, mikä saattaa vaikuttaa ehkä yksittäiseen lukijaan siten, että tulee tunne: "mun pitää tykätä tästä, koska mun vaan pitää tykätä!!!!". Luoko se, että esim goodreadin sivuilla pääasiassa kaikki arvostelut ovat ylistäviä tekstejä jotenkin sivistymättömän leiman sellaisen otsaan, joka ei kirjasta pitänyt?



Oletusleikki 3
Oletetaan, että kirja Z myy Suomessa vähän. Hyvin vähän. Itseasiassa erittäin surullisen vähän.
Onko kirja Z automaattisesti huono?

Mitäpä jos kirja Z kuuluukin sellaiseen genreen, että se on valtaosalle suomalaisista lukijoista vähemmän tuutu, tuntematon tai muuten vain ei niin mediaseksikäs? Ehkä kirja ei kertonut sotavuosista, tai päähenkilö ei ole lievästi alkoholismiin taipuvainen keski-ikäinen mies, joka yritä selvittää itseään. Ehkä kirjailija ei ole tuttu, kustantaja ei ole päättänyt panostaa kirjan markkinointiin, koska siltä tulee tähtikirjailijan kirja samassa kuussa ulos tai jos jostain syystä lukijat vain eivät joulumyynnin keskellä huomaa kirjaa Z, muiden juuri tulleiden uutuuksien keskeltä?

Olisiko niin, että surullisen vähän myynyt kirja Z voisi sittenkin olla oikeasti hyvä kirja, ja ne, jotka eivät ole sitä vielä ostaneet, saattaisivat oikeasti rakastua teokseen, mikäli löytäisivät kirjan luo?




Onko kirja arvokas vain silloin, kun se on myynyt paljon ja kovaa huutava joukkio pitää kirjasta? Onko oikein kirjaa, kirjailijaa, kustantajaa tai yksittäistä lukijaa kohtaan, että sananvapauden nimissä asetutaan barrikaadeille huutamaan oman "ryhmän" mielipidettä ja katsotaan kumpaan leiriin kuuluu enemmän porukkaa tai kummasta lähtee isompi ääni? Entäs ne kirjat, joiden fanit ovat hiljaa? Eikös heidänkin mielipiteensä kirjasta ole yhtä arvokas kuin päällepäsmäröivien rähisijöiden? (Ai, ei?)

Minulle liiallinen pikkutarkkuus ja se, jos yhteen yksityiskohtaan jäädään liian pitkäksi aikaa, tuottaa allergisia reaktioita. Se ilmenee muun muassa veltostuvana kiinnostuksena, nykivänä verisuonena silmäkulmassa, mikä tietysti johtaa siihe, että silmäni alkaa pomppia sivuilla eteenpäin lukematta useia rivejä. Mutta jos yhdestä paidannapittamisesta ja sinä aikana käydystä päänsisäisetä keskustelusta, jossa mitetitään kauppalistaa ja sitä, miten lattia pitäis imuroida, saadaan neljä sivua pitkä, niin ei kiitos! Ei vaan ole mun juttu. Siitä huolimatta, kyseinen kirja saattaa olla jonkun toisen mielestä aivan tajunnanräjäyttävä teos, koska siinä kuvataan niin tarkasti ihmismieltä ja sitä, miten pikkutarkasti ihmiset miettii koti-askareita ennen kuin lähtevät arjen töihin. Mutta kumman ryhmä huutaa lujempaa? Kumman ryhmä on enemmän oikeassa? Vai onko kummatkin?

VAI olisiko niin, että jos kirja Y on myynyt 4,2 miljoonaa kappaletta, maailmanlaajuisesti taaskin,, niin kertooko se 4,2 miljoonaa meille oikeasti mitään? Mikä tekee kirjasta hyvän tai huonon? Olisiko meillä kaikilla lupa omaan mielipiteeseen? Lakattaisiinko pelkästään tuijottamaan myyntitilastoja ja kuunneltaisiin, mitä mieltä toinen on? Käytisiin niinkuin dialogia, jossa arvostetaan toisen päinvastaista mielipidettä, eikä yritettäisi käännyttää sitä. Että se toinen olisikin arvokas oman mielipiteensä kanssa, eikä vain kohde, jonka tyhmä mielipide tulee voittaa?

 Onko sillä nyt niin suurta väliä, jos hän ei pidä siitä teoksesta, jota itse rakastaa? Eikö erilaiset mielipiteet juuri kerro siitä, että maailmaan vielä mahtuu erilaisia kirjoja erilaisille lukijoille? Let´s embrase it!


-Pikku


ps. halusin tähän ottaa maailmanlaajuisen näkökulman ihan puhtaasti vain siitä syystä, että halusin leikkiä huimalla määrällä joko inhoa tai rakkautta. Tämä ei perustu mihinkään tiettyyn kirjaan ja numerot täysin keksittyjä kaikki.

Valinta

Teos: Valinta

Kirjailija: Kiera Cass

Kustantaja: Pen & Paper

Kenelle: Yläaste-lukioikäiselle, joka kaipaa vaihtelua vamppyyrikirjoista

Arvosanani: 8 (johtuu ihan selkeästi iästäni)

Sain kirjan arvistelukappaleena kustantajalta. Sydämellinen kiitos. <3

Olen kirjoissa siirtynyt ns "oikeaan ja raskaaseen proosaan", mutta kurkistus Young Adult (Nuoret Aikuiset) kategoriaan oli ihanan virkistävää. Ensinnäkin siellä ei kirota, toisekseen kaikki on suhteellisen kevyttä (myös jännittävät multihuipentumat ovat melko easyjä, eli sydän ei hyppää jännityksen vuoksi rinnasta) ja kolmanneksi kerronta on suoraviivaista, eikä se yritä olla mitään erityistä taiteellisuuden tajunnan tuolla puolen tai turhia kikkailuja. Pidän näitä kaikkia ominaisuuksia siis hyvänä. Liian raskaiden (ja kesken jääneiden) kirjojen jälkeen on oikeasti mukavaa nauttia vain lukemisesta.

Mua harmitti, ettei tätä ollut mun nuoruudessa. Olisin varmasti tykännyt. Muistan vieläkin, miten koin itseni väliinputoajaksi kun heppakirjat alkoivat jäädä taakse, mutta ns. aikuisten proosa ei vielä tuntunut omalta. Tämä olisi ollut minulle omint silloin. Minusta me suomalaiset olemme aika vaativia lukijoita, jotka nautimme raskaista teoksista ja kirjailija ei saa päästää lukijaansa helpolla. Eli aika paljon päinvastaisia, kuin mitä jenkkiläisellä lukijakunta on. JA vaikka jenkkiläinen YA ei välttämättä tuo hirveästi ylimääräistä jännitystä elämään, luin Kiera Cassin Valinnan yhdeltä istumalta. Kirjaimellisesti.. En noussut en hakemaan vettä, vaikka janotti, vaan yön pimeinä tunteina luin kirjan nonstoppina loppuun, kirja ei päästänyt irti. 

Tämä sarja on erittäin tervetullut tuulahdus keveyttä, nuoruutta, viattomuutta ja prinsessakermakakkumaista pikku kapinointia. Kyllä, meidän sankarittaremme on 17-vuotias kuvankaunis sisupussi. Tämän prinsessaunelman päähenkilönä nähdään ihan tavallinen tyttö, joka päätyy vasten tahtoen kilpailemaan 34:n muun kuvankauniin tytön kanssa Prinssi Maxonin sydämestä.

Valinnan päähenkilö America Singer on kertojaäänenä ja suorastaan rakastin Cassin tapaa kirjoittaa American puheen jälkeen lainausmerkkien ulkopuolelle American täydentävät ajatukset. Pieni punapäämme on pippurinen tyttö, joka toisinaan tajuaa pitää ajatuksensa omina tietoinaan, onneksi.

Tarinamme sijoittuu tulevaisuuteen, jossa USA:ta ei enää ole. Kiina ja Venäjä ovat valloittaneet USA:n, mutta sittemmin itsenäistyttyä, perustettiin Illéa, ilmeisesti 35 osavaltiontapaista käsittävä alueen kuningaskunta. Yhteiskuntaan tuo särmää se, että kahdeksanportaisen kastijärjestelmän lisäksi valtiolla on holhoavia lakeja, kuten siveyslaki ja pimeällä ulkonaliikkumiskielto. Jokainen kruununperillinen (prinssi) naitetaan jollekin Illéan omista tytöistä, ja niinpä Prinssi Maxon etsii nyt morsianta unelmien poikamiestyyppisen kilpailun muodossa, ja pahaksi onnekseen myös America tulee valituksi kisaan, ehkä valtakunnan ainoana tyttönä, joka ei halua kisaan.

Cass on onnistunut tuomaan yläasteen jännitteet hyvin elävästi. It was high school all over again! Se nuoruuden palo ja into, kun luulee tuntevansa itsensä, mutta seuraavassa hetkessä ei tiedä yhtään mitään ja sitten kriiseillään, koska nyt heti on pakko tietää kaikki seuraavan 20 vuoden tunteet, ajatukset ja tapahtumat. UUH! Elin nuoruuteni kriiseilyn tulevaisuudestani uudestaan.

Sarjaan tuo alle kaksikymppisille ominaista dramaatiikkaa kunnon kolmiodraama. Molemmat miehet ovat Americasta ihania, mutta valitettavasti kahdessa on yksi liikaa, ja lukija kyllä tietää kumpi on ylimääräinen (vai tietääkö?). Aspen oli ensin ja näin ollen oikea rakkauden kohde, mutta Prinssi Maxon on rakkaudessaan vahvempi, kunniallisempi ja vilpittömämpi. Kuintekni rakkaus Aspeniin on vahva, mutta Maxon vaikuttaa hetki hetkeltä yhä ihanammalta. What to do?

Ollessani 13-16-vuotias, olisin varmasti pitänyt Valintaa tajunnanräjäyttävänä kokemuksena, sillä näin Americassa samaa ehdottomuutta kuin itsessäni silloin, ja kuka teini-ikäinen tyttömäinen tyttö nyt ei pitäisi Prinssille Prinsessa  -sadusta? Cass on rakentanut American päättäväiseksi, älykkääksi (toisinaan ehkä jopa vähän liiankin, America nimittäin päätyy myös vähän ohjaamaan Prinssi Maxonin ajatuksia maan johtamisen suhteen, ottaen huomioon heidän ikänsä), mutta onneksi myös virheitäkin tekeväksi (liian täydelinen ei ole aito), hyväntahtoiseksi ja ystävälliseksi nuoreksi naiseksi, johon on yhdistetty tyhmänrohkeaa ja aitoa ihailtavaa rohkeutta.

Hienosta suorituksesta huolimatta, Cass ei mielestäni kuitenkaan onnistunut tuomaan kuvan kauniille Americalle mairittelevaa ominaisuutta, kun tämä kieltää kaikia kutsumasta itseään kauniiksi. Sen sijaan, että tällä olisi saanut tyylipisteitä nöyryydestä, joudun valitsemaan joko huonon itsetunnon tai hienoisen ylpeyden välillä. Ylpeydellä tarkoitan sitä, että America on selvästi päättänyt ettei ole kaunis ja tavallaan ylpeä siitä, että on tavis. Toisaalta, ehkä America on niin epävarma itsestään, että itsepuolustukseksi onkin niin ulospäinsuuntautunut ja rohkea. (Tälllainen syväanalyysi Americasta vaatii myös jatko-osien luvun, jotta voi päästä selvyyteen, onko Cassille tapahtunut huolittelematon kömmähdys vai onko se tarkoituksella kirjoitettua.) Lisäksi minua vähän häiritsi Aspenissa ja Prinssi Maxonissa se, että tietyissä kohdissa tuntui siltä, kuin he olisivat olleet kaksikymppisen kropassa kolmekymppisen kyspsyydellä. Ja Prinssi Maxson antaa Americalle anteeksi aivan liian helposti, tarinasta olisi tullut jännittävämpi, vähän lisäämällä draamaa tähän.

Sydämeni veivät auttamattomasti American kamarineidot. Voi, että minä rakastin heitä!  <3 Varsinkin Lucy oli onnistunut hahmo. Voin vain kuvitella, miten innoissaan hän töiden lomassa sopertaa muille tytöille tavanneensa prinssin, samalla kun loistaa kuin 200 watin lamppu ja kuinka kamarineidot keskenään supattavat tehdäkseen varmasti kaikkensa, jotta heidän suosikkinsa ei varmasti puvustuksen vuoksi tipahda kisasta. (Näitä kohtauksia ei ole kirjassa, mutta näen ne sieluni silmin.) Mitä kullanmuruja he ovatkaan! Toivottavasti Cass ei unohda heitä seuraavissa osissa! (Muuten minen ala!)

Minä pidin kirjasta, mutta voi kuinka paljon olisinkaan halunnut rakastaa sitä, luulen että olen vain vähän liian vanha. Kuten sanottu 13-vuotias Pikku olisi kyllä varmasti rakastanut tätä ja hihkunut ilosta kolme viikkoa nukkumatta lainkaan, koska unelmoi vain kirjan tapahtumista ja jatko-osista, joiden odottaminen olisi elämää suurempi katastrofi. Pluspisteitä annan myös The Selection -sarjan kansista, ne ovat niin kauniit, etten epäile hetkeäkään, etteikö sarja tule pääsemään kirjahyllyssäni paraatipaikalle, sitten kun sarja on kokonaan suomennettu.

Omassa viattomuudessaan Valinta on niin vastustamaton, etten millään malta odottaa jatko-osaa. Samalla toivon hartaasti, että tekeillä olevasta elokuvasarjasta tulisi hyvä. Haluan ehdottomasti lukea sarjan muutkin osat, sillä tarina on kirjoitettu erittäin kauniiksi, ja eihän nyt pukuloistoa ja eleganssia voi koskaan olla liikaa: 

Kerran elämässään pikkuprinsessa, aina pikkuprinsessa.  <3

-Pikku

Punainen Kuningatar

Teos: Punainen Kuningatar
Kirjailija: Philippa Gregory
Kustantaja: Bazar
Kenelle: Historiallisista, mutta ei niin valikeaselkoisista teoksista pitäville lukijoille

Arvosana: 8

1400-luvun ruusujen sota jatkuu. Tai siis pitäisikö sanoa laajenee, vai että yksityiskohdat tarkentuvat? Margareta on Henrik VI:n pikkupikkuserkku (kolmannetserkukset) ja siten Lancastereiden huonetta. Sen sijaan myöhemmin kirjassa seikkaileva, ensimmäisen kirjan sankari, kuningas Edward, on vallananastaja ja näin ollen Margaretan mielestä Jumalan itsensä kirouksen ansainnut. Harmi vain, kun Margaretan pahaksi onneksi Edward vain on niin sikiävää sorttia, että lapsia tulee vuodesta toiseen ja perillisiä (poikia) peräti kaksi koko aviollisten lasten kööriin (plus äpärät), mikä niin kovasti kismittää Margaretaa, joka on onnistunut synnyttämään vain yhden lapsen koko elämänsä aikana. Savuavaa kiukkua onneksi lievittää hieman se, että hänen lapsensa on poika ja näin ollen Margaretan silmissä laillinen perillinen. Vahinko vain, että lähes koko aikuistuvan elämänsä ajan Henrik Tudor joutuu kasvamaan maanpaossa.

No anyway! Punainen kuningatar kertoo siis samoisista tapahtumista, kuin Valkoinen kuningatar, tosin tällä kertaa Lacastereiden näkökulmasta. Teoksesta käy hyvin selväksi kuka on kuka: Lancasterit ainoita oikeita kruunun perillisiä, sillä he ovat Edward III:stä jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa, ja päähenkilö Margaret Beaufort (myöhemmin Tudor, Stafford ja Stanley) on kuningas Henrik VI:n vannoutunut ihailija.


Margaretan tekee mielenkiintoiseksi hahmoksi se, että hänessä yhdistyvät kaikki mielikuvani keskiaikaisesta vallankahvassa roikkuvasta kristitystä kuin vain olla ja voi. Margareetan ehdottomaksi esikuvaksi nousee jo pienenä tyttönä Jeanne d´Arc lujan uskonsa ja rohkeutensa vuoksi. Margareetan oma usko alkoi selkeästi viattomasta rakkaudestaan Jumalaan, mutta nuoreen ja vaikutuksille alttiiseen mieleen on silti
helppoa istuttaa ylpeyden siemen, niin oman äitinsä kuin milloin minkäkin auktoriteetin ansiosta. Margareta yrittää vastustaa äitinsä opetuksia ja aikeita sekä unelmoi puhtaasta ja pyhästä elämästä luostarissa, jossa hän voisi oppia tuntemaan pyhiä kirjoituksia. Lisäksi mielenkiintoa henkilöä kohtaan lisä varsinkin Margaretan aikuisällä tämän viljelemät ajatukset Elisabeth Yorkilaisesta ja erityisesti syytökset noituudesta.


Margaretan kohtaloksi kuitenkin osoittautuu niin monen keskiaikaisen tytön traaginen kohtalo, ja hän joutuu naimisiin aivan liian aikaisin (Oliko Margareeta peräti 12 -vuotias?). Tuon pienen tytön elämä ja maailma murtuu, kun hän joutuu yli kaksi kertaa itseänsä vanhemman miehen sänkyyn ja omaisuudeksi. Ja kuka on tuo uusi omistaja? No Henrik VI:n velipuoli Edmund Tudor tietenkin, eli Margareetan pikkupikkuserkku. (Hyvin menee, mutta menköön, NOT!) Tuloksena on vuoden

yrityksen jälkeen perillinen Lancastereille ja Tudoreille. Synnytys on kuitenkin kaikkea muuta kuin toivotunlainen, mikä johtunee ainakin osittain Margaretan liian nuoresta iästä. Synnytyksen aikana, lähes kuoleman kielissä Margaretan mukana tullut palvelija, eli vahtija, muistuttaa lapsenpäästäjiä Margaretan oman äidin määräyksestä: "jos täytyy valita, lapsi jätetään henkiin" -meiningistä. Tämä tietenkin jättää pysyvän jäljen tyttöpoloisen sielunmaisemaan.


Elämä ei kulje helppoja teitä, ja pian vasta pieni tyttönen huomaa olevansa äiti, leski ja rakastunut edesmenneen miehensä veljeen, tietäen, ettei yhteistä tulevaisuutta ole ja hänen poikansa tie seuraavaksi kuninkaaksi on pitkä ja rosoinen. Taas kerran Margareta löytää itsensä tilanteesta, jossa hän päätyy naimakauppojen kohteeksi. Tällä kertaa miehelle, joka on suorastaan rauhaa rakastava pelkuri keskellä kaikkien aikojen mehukkainta serkussotaa, jolloin katsotaan kuka on kenenkin puolella. Erittäin turvallinen vaihtoehto sanoisin, mutta tässä vaiheessa Margareetan katkeruus ja vallanhimo on alkanut jo kasvaa. Siitä huolimatta, että Margaretan sydän alkaa tummua vihasta ja katkeruudesta, hän alati haaveilee pyhästä elämästä ja eräänlainen kieroutunut ylpeys omaan paremmuuteensa ja pyhyyteensä kietoo hänen mielensä. Ihan hengästyn. Miten voi olla noin tekopyhä ihminen näkemättä sitä itse?

Uskon, että mikäli Margareta olisi tosiaan saanut elämässään erilaiset kortit, hän olisi ehkä saattanut perustaa Engallin historian ihmeellisimmän ja laajalle levittäytyneimmän luostarikunnan ja orpokodin, Hän päätyi kuitenkin käyttämään uskoaan ja sokaistui vallantavoittelustuaan pojalleen niin kovasti, että vain yhtä harhaisesti voi käydä niille, jotka tekevät uskontonsa nimissä hirmutekoja. Uskon, että muun muassa ristiretket ovat saaneet alkunsa yhtä sokaistuneesta uskosta yhdistyneenä rahan- ja vallanhimoon. Margaretan äidinrakkaudelle, suojeluvaistolle, ylpeydelle sekä vihalle Yorkeja kohtaan ei näytä tulevan loppua.

Vaikka Gregory onkin onnistunut kuvaamaan Margaretan motiiveja hyvin, on ylpeydestä ja vihasta  toisinaan vähän raskasta lukea. Margareta on niin negatiivinen ja surullinen hahmo, että hänen tarinaansa on sekä puuduttavaa että sydäntäsärkevää lukea. Vaikka Gregoryn tapa kiitää kohtauksesta toiseen on mukavaa, on hänellä silti oma tapansa jättää niin monia asioita huomaamatta. Sarjan lukeminen on melko kahtiajakoista lukea, sillä samaan aikaan haluan tietää Gregoryn näkemyksen tapahtumien kulusta, sillä hän on selkeästi tehnyt pitkän tutkimuksen aiheesta (kts lähdeluottelo) ja samalla toivoisi koko ajan, että henkilöhahmot olisivat jotenkin aavistuksen vahvemmat. Kuitenkin tapahtumien toisto hieman puuduttaa.

Vaikka Punainen kuningatar on itsenäinen teos, on se kutienkin nähdäkseni niin kovasti jatko-osa, ettei sitä kannata lukea ilman kunnon pohjatietoja tai että on lukenut Valkoisen kuningattaren. Tämä johtuu siitä, että vaikka teoksessa kerrataankin kaikki samat tapahtumat, mitä Valkoisessa kuningattaressa, Gregory pysyy tyylilleen uskollisena ja juoksee tilanteesta toiseen, enkä usko, että olisin osannut yhdistellä tilanteita, syitä tai seurauksia toisiina, mikäli en olisi tutustunut aiheeseen ykkösosan kautta.

-Pikku

Sinulle, joka rakastat Prinsessaunelmia ja pinkkiä hattaraa

En ollut uskoa silmiäni, kun useamman sattumuksen seurauksena Prisman verkkokaupan sivuilla minua tuijotti Kiera Cassin  The Selectionin kannesta tuttu punahiuksinen nainen upeassa sinertävässä iltapuvussaan, ja kannessa luki suomeksi Valinta.

Sivuhuomautuksena, että The Selection on myynyt Yhdysvalloissa 3 miljoonaa kpl ja muualla maailmassa 2,5 miljoonaa, eli yhteensä 5,5 miljoonaa kpl! Sarjasta on myös tuossa elokuvasarja.
JA nyt ensimmäinen osa on saatavilla suomeksi.

Olin joitakin viikkoja aikaisemmin pyytänyt Kanadassa asuvaa ystävääni metsästämään minulle Cassin sarjan jo ihan vain sen kauniin ulkoasun takia. Olemme muuttaneet uuteen asuntoon, ja ylimääräinen huoneemme on vierashuoneen sekä kirjaston hybridi, johon haluan nämä kauniskantiset kirjat. Tietenkin ilahduin, kun huomasin, että nyt kyseinen sarja on saatavilla myös suomeksi, sillä mielummin suomenkielinen kuin vieraskielinen. Näin on monestakin eri syystä. Haluan lukea omalla äidinkielelläni, haluan tukea kääntäjien työtä, ja haluan, että jatkossakin kustantajat kääntävät erilaisia kirjoja.

Pelkäsin kuitenkin kovasti, ettei Valinnan virallisella suomenkielisellä kustantajalla, Pen & Paperilla ole aikeita jatkaa sarjaa tai että kirjan kannet muutetaan. Nopea sähköpostin vaihto Pen & Paperin  kanssa osoitti pelkoni turhaksi. Ensinnäkin he olivat innostuneita Valinnasta ja vakuuttelivat, että suunnitelmissa on julkaista lisää ja ehdottomasti alkuperäisillä kansilla. JES! En ymmärrä mikä vimma kustantajilla on uudistaa kirjojen kannet, vaikka alkuperäiset ovat loistavat. Jotkut tekevät niin jopa kesken sarjan, eivätkä vaihdetut kannet välttämättä aina ole paremmat kuin alkuperäiset. Pen & Paperin edustaja ystävällisesti kertoi, että sarjan kakkososan julkaisupäivämäärä on heillä vielä mietinnässä.

Kiera Cass kirjoittaa YA kirjoja (Young Adult = Nuoret Aikuiset), joille tunnusomaista on, että päähenkilöt ovat n. teini-ikäisiä, ja yleensä YA kirjat ovat sen ikäisten suosiossa. Tämä sarja on ensimmäisen osan takakannen perusteella erittäin tervetullut tuulahdus keveyttä, nuoruutta, viattomuutta ja prinsessakermakakkumaista pikku kapinointia. Tämän prinsessaunelman  päähenkilönä nähdään ihan tavallinen tyttö, joka päätyy vasten tahtoen kilpailemaan 34:n muun kuvankauniin tytön kanssa Prinssi Maxonin puolison tittelistä.

Odotan kovasti tämän kauniin kirjan lukemista, sillä juuri nyt olisi oikein hyvä aika pienelle välipalalle, jossa voi vain nauttia kaikesta kauniista ja itse lukemisesta.

-Pikku

Ps.
Seuratkaa Pen & Paperin Instagram tiliä, jossa julkaistaan Valinta -aiheinen kilpailu ihan lähi aikoina. 

Valkoinen kuningatar

Teos: Valkoinen Kuningatar

Kirjailija: Philippa Gregory

Kustantaja: Bazar

Arvosana: 8 ½

Valkoinen kuningatar kertoo 1400-luvun ruusujen sodasta ja nimenomaan "vallananastajakuninkaan" eli Yorkin Edwardin alempisäätyisestä vaimosta, jonka suvusta tuli "nousukkaita" avioliiton myötä. Elisabeth, omaa sukukaan Woodville, myöhemmin Grey ja Rivers sekä Englannin kuningatar, omaksuu hovin tavat ja juonittelut äitinsä ja veljiensä avustuksella. 

Kirjan teki erilaiseksi se, että Elisabethin äiti uskoo peritytyvänsä Melusinasta eli veden jumaattaresta, ja niinpä Elisabeth on äitinsä tavoin taipuvainen turvautumaan taikauskoon ja eräänlaisiin perimmäisuskomuksellisiin tapoihin hädän tullen. Kyse ei ole varsinaisesti sellaisesta taikuudesta, jota ehkä ensin ajattelemme tai noidasta, jolla on yliluonnollisia voimia esim kädestä lähtevät tulipallot, ajatustenluku ja lentäminen, niin kuin vaikka Harry Potterissa. Kyse on pikemminkin taikauskosta, joista heidänkin mielestään puolet on totta ja puolet humpuukia, he vain eivät tiedä mikä milloinkin on sen todempi puoli, joten siksi pelaavat varmanpäälle. Esimerkiksi, silloin, kun Elisabeth kovasti tahtoi Edwardin itselleen, Elisabet kävi äitinsä neuvosta joka päivä nykimässä narua läheisen joen luota. Viimeisenä päivänä hän nosti joesta esineen, jossa oli viittaus kuninkaallisuudesta, eikä aikaakaan, kun he olivat naimisissa. 

Vaikka yleensä en pidä taikuuteen liittyvästä kirjallisuudesta, tämä oli kuitenkin ihan luettava, koska taikuudella ei mässäilty, mutta ennemmin näytettiin, miltä keskiaikaisella taikuudella ja noituudella on ehkä tarkoitettu. Minua itseäni aina kiehtoo lukeminen, jos voin laajentaa ymmärrystäni toisia ihmisiä kohtaan, ja tämä teos antoi ajatuksia keskiaikaisista noidista ja noitavainoista, vaikkei noitavainot olleetkaan kovin tapetilla tässä kirjassa.

Gregory kirjoittaa ennen kaikkea valtataistelusta. Näitä valtataisteluita käydään niin Lancastereiden ja Yorkien välillä, kuin myös Yorkin sisälläkin. Toisin sanoen valtakuntaa repineet serkussodat laajenivat myös valtakuntaa entistä enemmän repiviksi veljessodiksi. Valkoinen kuningatar keskittyy Elisabethin näkökulmaan tapahtumista, ja muut sarjan osat kuvaavat samat tapahtumat eri henkilöiden näkökulmasta, mikä on mielenkiintoista, koska silloin pääsee kurkkaamaan eri motiiveihin samoihin tilanteisiin. Olen nyt lukenut Valkoisen ja Punaisen kuningattaren ja uskaltaisin väittää, että Gregory tosiaankin kirjoittaa nimenomaan tapahtumista ehkä jopa henkilöhahmojenkin kustannuksella. Itsestäni tuntui siltä, että hänellä oli kiire juosta tapahtumasta toiseen, korostaa jotain tiettyä ominaisuutta henkilössä, kertoa taisteluista ja siitä, kuka oli kenenkin puolella, mutta henkilöhahmot itsessään jäivät vähän ohuiksi ja ehkäpä sangen yksipuolisiksi.

Ruusujen sota, johon kietoutuvat niin Lancasterit, Yorkit kuin myös myöhemmin Tudoritkin. Nimitys tulee kunkin suvun tunnuksena käytetyistä ruusuista.

Tämän teksen eduksi on kuitenkin pakko lukea se, että vaikka Elibethin ja Edwardin suhde ei ole tämän kirjan keskus, niin oli virkistävää kerrankin lukea teos, jossa kuningas saa itsellensä puolison, jota rakastaa. Okei, pakko myöntää, ettei mielestäni rakkauteen saatika avioliittoon kuulu pettäminen, ja että tämä kirja on ehkä moralisesti aika susi muutoinkin, mutta tämän pointtina onkin historia ja valtataistelut, joten olkoon. Mikäs minä olen tuomitsemaan muutama sata vuotta sitten kuollutta Englannin vallananastajakuningasta hänen lukuisista naisseikkailuista, ja "muutmasta" murhasta tai sättimään hänen puolisoaan kerettiläisyydestä? What happened, it happened.

Hankalinta minusta oli kuitenkin tottua reippaasti eteneviin kuukausiin ja vuosiin, mutta jossain vaiheessa siihen tottui. Monet ovat myöskin kritisoineet siitä, että samannimisiä henkilöitä vilahti tekstissä jatkuvasi ja heidän mielestään on ollut hankalaa seurata sitä, kenestä puhutaan kulloinkin. Itse en kumma kyllä kokenut sitä hankalaksi, ja tämä ihmetyttää minua itseänikin, sillä yleensähän olisin varmasti kokenut tämän sekavaksi. Ehkä nyt olin kuitenkin jotenkin juonessa niin kiinni alusta lähtien, etten kokenut häiritseväksi saman nimisten ihmisten risteilevyyttä alituisesti. Muistan, että vain kerran jouduin lukemaan kahteen kertaan, jotta varmisuin kummasta oli kyse.

Jäin pohtimaan, entistä sotatapaa, kuten kirkkoturvaa ja tietynlaisia lainalaisuuksia, joita ennen on sodittaessa noudatettu puolin ja toisin, vaikka lahtaaminen onkin ollut hyvin brutaalia. Tässä on mielestäni kiinnostava balanssi, sillä samalla on kunnioitettu tiettyjä asioita, mutta sitten kun ollaan siinä varsinaisessa taistelussa, niin kaikki keinot ovat olleet sallittuja.
Myöskin kiinnostavaa jälkipohdintaa heritti kirjan valtataisteluiden sivutuotteena tullut juonitteluiden määrä. Joskus tuntuu, että ihmiset ehkä ajattelevat, että "ennen oli heleppoo, kun vaan oli joku joka sano mite tehää ja kaikki muut totteli." Niin, ehkä ne alamaiset tottelivat, mutta kyllä sitä politikoinnin määrää on ollut aina. Valtaa lähellä olevat ovat aina halunneet käyttää tilannetta ja asemaansa edukseen ja niitä isoja pahoja 'herroja' aka kansanedustajia (ja käytännössä ketä tahansa, joilla on enemmän rahaa kuin itsellä) on aina ollut.
Kuinka hankalaa ja pelottavaa onkaan ollut puolustaa omaa "oikeuttaan" kruunuun ruusujen sotien aikana kahtiajakautuneessa Englannissa, jossa kenenkään luotettavuudesta ei voi olla varma. Oletko sittenkin yksin asiasi kanssa? Huiputatko sinä vihollistasi soluttautumalla, vai huiputtavatko he samalla soluttautujalla sinua?  Voit luottaa taistelukentällä vain ja ainoastaan perheenjäseniisi ja lähimpiin ystäviisi, että he taistelevat puolellasi. Vai voitko?

-Pikku