Sisarla

Teos: Sisarla

Kirjailija: Salla Simukka
Kuvittaja: Saku Heinänen
Kustantaja: Tammi
Kenelle: Kaikille seikkailuista kiinnostuneille lapsille, erityisesti alakoululaisille, jotka pitävät kuvitetuista kirjoista ja lukemisesta. Lasten ja nuorten vanhemmille, jotka haluavat pystyä keskustelemaan lastensa kanssa kirjallisuudesta ja niille, jotka eivät ole vieläkään hyväksyneet sitä tosiasiaa, että ovat aikuistuneet. <3



Sain kirjan: Saara Tiuraniemeltä, Tammi, kirjamessuilla. Lämmin kiitos, se oli niin valtavan ihana yllätys, että olen vieläkin häkeltynyt <3



Simukka kertoi Helsingin kirjamessuilla, että tämä kirja on kunnianosoitus sille 9-vuotiaalle Sallalle, joka rakasti Astrid Lingreniä ja Narniaa sekä kirjoitti fantasiatarinoita. Kaikella ystävyydellä, sen huomaa, että tämä kirja on kirjoittajalleen rakas, ja myös kunnioitus esikuviin välittyy.

Sisarlan kolme ensimmäistä osaa keskittyvät ensimmäiseen seikkailuun Sisarlassa. Tämän jälkeen palataan nykyisyyteen, ja vastoinkäymisen jälkeen palataan Sisarlaan. Tämä rakenne takasi sen, ettei tarina jäänyt liian töpöksi, ja siitä muodostui hyvä kokonaisuus.

Päähenkilö Aliisa tipahtaa lumen läpi Sisarlaan ja tutustuu Salamaisuuksien puutarhassa Meriin ja heistä tulee oitis toinen toistensa parhaat ystävät. Sisarla on kaunis tarina ystävyydestä, anteeksiannosta, satumaisesta puutarhasta, vauhdikkaasta seikkailusta ja siinä on häivähdys sitä, että ilmaston muutoksen jälkeenkin on toivoa tulevasta. (En tiedä oliko jälkimmäinen vain minun tulkintaani, vai oliko Simukka näin tarkoittanutkin.)

Palataanpa siihen ystävyyteen: Sisarla on kuin ylistyslaulu kahdelle erilaiselle ystävyydelle. Sellaiselle, joka tapahtuu silmänräpäyksessä ja ymmärtää toista, sekä ystävyydelle, mikä kestää yli vuosikymmenten eron.

Sisarlassa on onnistuttu sisällyttämään monet kouluikäiselle lapselle kirjoitetulle kirjalle ominaiset piirteet. Esimerkiksi kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaalle lukijalle  11-vuotiaat Aliisa ja Meri ovat oikein oivallisia päähenkilöitä. He ovat oikeudentuntoisia ja välittäviä. He ovat lapsen silmissä "tarpeeksi vanhoja itsenäiseen seikkailuun", ja silti he ovat tarpeeksi samanikäisiä, ollakseen pienemmälle lukijalle samaistuttavia.  Sen lisäksi ihastuttava Poelloe -pöllö on hauska, kaikkitietäväinen hahmo, sellainen, mikä jokaisessa seikkailussa tarvitaan. Kirja on jännittävä seikkailu olematta liian pelottava. Herkempikin lapsi pystyy äidin tai isän kainalossa lukemaan satua.


Pssst... Sisarla on äärettömän veikeä kuvitukseltaan ja se suorastaan huutaa: "Väritä minut!" Epäilen, etten pysty vastustamaan tätä huutoa enää kovin kauaa... *vilkuilee värikynien puoleen*

Tarinassa on monia hauskoja elementtejä, joista yksi on kuvitus. Lisäksi Poelloen kofeiiniriippuvuus, yhteneväisyyksiä muihin tarinoihin ja sudenolennot. Kirjassa sudenolennot ovat merkittävässä roolissa ja vaikka ne ovatkin ystävällisiä, niiden oikeaa luonnetta ei ole kadotettu. Sallan sanavalinnat sopivat mielestäni tarinaan hyvin, esim yököttävä (kun puhutaan merihirviöstä) ja Salamaisuuksien puutarha avautuvat lapselle oikealla tavalla.

Kuten varmaan osasitte jo arvata, Sisarla on mielestäni onnistunut kokonaisuus, eikä sitä turhaan ole julkaistu myös ulkomaillakin. Suosittelen lämpimästi tutustumista. <3

Ps. kurkkaa s. 138-139 löytääksesi jotain tuttua.. ;) Kannattaa ottaa lapset mukaan ja kysellä, mitä tuttua kuvassa näkyy. <3

Lukumaraton

 Eilen vähän kuivaharjoittelin lukemalla Linnanmäellä kahvilassa Lucinda Rileyn Keskiyön Ruusua pidemmälle, sillä aikaa, kun mieheni ja lankoni hankkivat itselleen jännitystä elämään. Toinen lankomiehistä ainakin oli Space Shottiin joutuessaan saanut totaalihalvauksen. Näytti kuulemma suden nähneeltä oravalta. Ei varmaankaan paljoa poikennut totuudesta.  Aloitin lukumaratonin kuitenkin tänään, sunnuntaina 10.7 klo 12:28 ja tarkoituksenani on lukea omaan tahtiin sen mitä ehdin. (Hieman joutuu pyykkiäkin pesemään ja kaupassakin käymään.) Tarkoitus olisi ainakin saada luettua loppuun tuo Ystäväni Rasputin ja jonkin verran jatkaa Keskiyön ruusua, mutta saa nähdä jatkanko sittenkin jotain muuta kirjaa, vai aloitanko uuden? (Salainen paheeni, useampi teos samanaikaisesti kesken!)

Lukumaraton raporttini ja arvostelut / kommentit: 

Ystäväni Rasputin 
(lukumaraton sivut 278-355)

Ensiksi päätin lukea minulla kesken olleen JP Koskisen Ystäväni Rasputin kirjan, mikä monella erilaisella tavalla oli kiehtova.

JP Koskiselle kiitokset hämmentävästä lukukokemuksesta. Hän todellakin oli onnistunut Rasputinin kuvaamisessa hämmentävän hienosti. Rasputin sai minussa aikaan ahdistusta, vihaa, sääliä ja olipa Koskinen onnistunut myös tuomaan Rasputinin isällisen rakastettavuudenkin esiin. En ole kokenut Venäjän vallankumouksen tuntija, vain Hirvisaarelta, Boynelta ja nyt Koskiselta muutama kirja luettuna, mutta tavallaan haluaisin uskoa, että Koskisen kuvaus Rasputinista on lähinnä totuutta. Jollei Rasputin tosiaan olisi ollut niin monitahoinen, kuin tässä kirjassa, ei hän varmasti olisi kohonnut niin suureen suosioon Tsaarittaren silmissä; ei vaikka olisi pysyvästi parantanut Aleksein. Tästä varmasti monet ovat eri mieltä, mutta amatöörinä pysyn kannassani. Rasputin ei ole voinut olla 100% iljettävä ja vastenmielinen.

Tässä tarinassa oli aiheesta ja historiallisista faktoistakin johtuen aavistuksen omaisesti yhteneviä piirteitä John Boynen Tarkoin vartioidun talon kanssa. Lähinnä muutama päähenkilöön liittyvä seikka ja häivähdys loppuratkaisua, mutta siltikin näissä kaikissa yhteneväisyyksissä, eroavaisuudet ovat läsnä. Erityisesti Boynen ja Koskisen erot näkyvät Rasputinin henkilöhahmossa. Jos pitäisi valita (ja kun pitää), niin suosin suomalaista ja totean, että Ystäväni Rasputin pesee Tarkoin vartioidun talon kyllä kirkkaasti.

Kirjassa räävittömyys on koko ajan läsnä, se vähän niin kuin kuuluu asiaan, mutta sen sijaan, että Koskinen syyllistyisi sillä mässäilyyn, hän osaa taitavasti sivuttaa kliseiset sudenkuopat ja tyytyy kertomaan vain sen, mikä on oleellista ja/tai vie tarinaa eteenpäin. Tästä olen kiitollinen, mikään ei inhota enempää, kuin turha mässäily räävittömyyden alttarilla. Tässä räävittömyyskin oli siistiä. Kiitos.

Kiitän myöskin viimeisistä kahdesta sivusta. Ne kruunasivat kirjan taidokkuuudellaan ja täysin erilaisella otteella. Jollet ole Ystäväni Rasputinia lukenut, suosittelen sitä lämpimästi, mutta kiellän kajoamasta kahteen viimeiseen sivuun ennen aikojaan! Ne on sijoitettu loppuun, koska kuuluvat sinne.

Väliaikatietoja

Huomaan, että tänään minulla on hyttysen keskittymiskyky. Sivuja on tällä hetkellä kasassa vaivaiset 162. Se on vain parisen kymmentä enemmän kuin eilisen kuivaharjoittelun, huomattavasti lyhyemmän ajan lukemisen jälkeen. Yritän lohduttautua seuraavilla seikoilla:

• Olen tänään saatellut lankomiehet kavereineen takaisin pitkälle kotimatkalle kukonlaulun aikaan, minkä johdosta kävin uudelleen nukkumaan ja nukuin paljon pidempään aamupäivään, kuin olin suunnitellut.
• Olen pessyt pyykkiä.
• Olen käynyt kaupassa
• Olen kirjoittanut blogia
• Lukunopeuteni on keskimääräistä aavistuksen alhaisempi. Semmoinen fun fact, että todistetusti se, että ihminen lukee paljon EI vaikuta lukunopeuteen. Elämässään paljon lukeva mitä todennäköisimmin lukee samalla lukunopeudelle paljon, mikäli ei erityisesti treenaa lukunopeuden vauhdittamista. Eli urbaani väite "luen nopeasti, koska luen paljon" ei pidä paikkaansa. Näiden kahden välillä ei ole kausaliteettia. 
• Olen lomalla neljättä päivää, joista tämä on ensimmäinen rentoilun mahdollistava päivä, tänään pitää ottaa rennosti.
• JP Koskisen Ystäväni Rasputin oli niin ajatuksia mylläävä kirja, että aivoni kaipaavat tilaa pohtia ja hengittää. Haluan erittäin vakaasti vain ajatella
  
  Näiden lisäksi:
• Twitteri häiritsee lukemistani. Huomaan alituisesti lukevani muiden twiittejä
• Twitterissä lukumaratoniin osallistuneet päivittävät kilvan toinen toisiaan huimempia sivumääriä, ja tiedän, etten pysty yltämään samaan. (Miten joku on onnistunutkin lukemaan yli 1500 sivua?)
• Minulla ei ole aikeissa valvoa koko yötä, joten vähenevä aika alkaa muuttamaan mukavasta sunnuntaitekemisestä suorittamista. Töissä suorittaminen on ihan fine, mutta kotioloissa haluan tehdä asioita rentoudesta käsin.
• Minusta alkaa enemmän ja enemmän tuntumaan siltä, että ulkoinen paine ohjaa lukemaan, ei rakkaus lajiin.

Päätän lopettaa tältä päivältä tietäen, että tämän vuoden lukumaratoniin osallistuminen ei tuottanut toivotunlaisia tuloksia. Huomenna luen, jos tuntuu siltä, en ota enempää paineita. Kuten sanottu, harrastusten kanssa en tykkää paineesta, vaikka muulloin se on ihan fine. 

Pettymyksestä huolimatta päätän onnitella itseäni hyvästä työstä 162 sivun kohdalla. Sainpahan luettua yhden keskeneräisen kirjan loppuun ja jatkettua toista. Vaikka olen pettynyt saldoon, en kadu mitään. Saan siis onnitella itseäni. <3

Hyvää yötä! :)

Virallinen valvoja, Albert Einstein, reilu viikko sitten valvoi lukumaratonin harjoittelua. Kuppi kahvia Keisarille kertoo kotikaupungistani.

Maanantaiaamu

En ottanut paljoakaan paineita lukemisesta tänään, ja se oikeastaan kannatti. Luin 151 sivua aamun aikana Lucinda Rileyn Keskiyön Ruusua ja olen iloinen, että tein niin. Eilisen keskeyttämisen jälkeen en enää lukenut, mutta kiinnostuin taas lukumaratonista rentoudesta käsin. Nyt en valitettavasti ehdi kirjoittaa ajatuksiani Keskiyön ruususta, mutta kirjoitan viimeistään illalla. :)


Keskiyön Ruusu -mietteitä kesken olevasta kirjasta
(lukumaraton sivut su 256-341 ja ma 341-492)

Sain kirjan Bazarilta, lämmin kiitos siitä. <3

Minusta tuntuu kurjalta kirjoittaa mietteitäni kirjasta, joka ei ole vielä luettuna, sillä monia kysymyksiä on vielä auki. Nyt kirjoitan ensimmäiset hajanaiset ajatukseni. Pahoittelut, ettei tämä ole kaikenkattava ja ylevä "arvostelu".

Aloitin kirjan lukemisen samana päivänä, kun sain sen ja ihastuin Prologiin kovasti. Keskiyön ruusu seikkailee pääasiassa 1900-luvun alussa, mutta myös 2000-luvulla usean eri henkilön kautta. Mielenkiintoisimmat henkilöt ovat Anahita (1900-luku) ja Ari (2000-luku) sekä myös myöhemmin uusi näkökulma 1900-luvulta, jota ei voi paljastaa, muuten menee kirjan alku pilalle. 2000-luvulla yhtenä päähenkilöistä (tai perspektiiveistä) toimii Rebecca Bradley, ryysyistä julkisuuteen ponkaissut elokuvamaailman superjulkkis. Hänestä tulee tunne, että hänen tarinansa olen lukenut ennenkin. Tämä johtunee siitä, että Anahitan elämä on niin värikäs ja mielenkiintoinen, että tavallaan Rebeccan hahmo, melko pelkistetyksi naapurin tytöksi, joka ei halua olla vaivaksi, jää jalkoihin. Pohdin, onko Rebeccan hahmoon istutettu kirjailijaa itseään sekoitettuna ääriviivaista henkilötrendiä. Ainakin kirjailija itse on myöskin taustaltaan näyttelijä.

Anahitan elämästä kertovat osuudet imevät mukaansa. Erityisesti Intiassa vietetty aika kiehtoo minua ja vaikka ns. nykyaikaan palaaminen tuntuukin vähän jarruttelulta, pidän Arin ja Lord Astburyn hahmoista.  Harmittelen, ettei suomen kieleen voi tuoda luokkayhteiskunnallisia eroja kielen kautta, sillä toivon, että alkuperäisessä luokkaerot paistaisivat kirkkaasti läpi. Tällä hetkellä olen sivulla 531, ja pidän kirjaa mielenkiintoisena. Joitakin vihjeitä loppuratkaisusta on ripoteltu sinne tänne, ja samoin joitakin asioita on jätetty avoimeksi, joten minusta on mielenkiintoista nähdä, miten metsään arvailuni pölähtävät vai osunko sittenkin oikeaan.

Kun otan askeleen taaksepäin ja tarkastelen Rileyn kirjaa etäämmältä, nostan hattua kirjailijalle. Hän on saanut pidettyä kaiken kasassa, vaikka näin monen henkilöhyppelyn jälkeen helposti pakka leviää pahanpäiväisesti. Vaikka Rebeccassa ei ole toivomaani syvyyttä, hänen osuutensa myös vievät tarinaa eteenpäin ja ymmärrän, että hän on tärkeä kokonaisuuden kannalta. Haluan lukea kirjan loppuun ja katsoa, miten tarinassa käy. Kirjoitan paremman arvion sitten, kun olen saanut tämän kokonaan luetuksi.

Erityismainintana kiitän Eveliina Rusasta kannen suunnittelusta.

Jälkisanat

Lukumaraton ei rullannut tällä ensikertalaisella niin kuin piti. Itseasiassa ei sinne päinkään, vaikka olin kuinka ollut innostunut viikkoja etukäteen, iski kauhea ramppikammo. 

Ensivuonna osaan varautua ja lähden rentoilusta käsin. Mitä sitten, jos muut lukee 1500 sivua kevyesti. Mun tarvii vaan keskittyä rikkomaan tämän vuoden saldo ensi kerralla. :)

Kiitos lukumaratonin järjestämisestä Blogistania ja Minna Vuo-Cho! :)

Teemestarin kirja

Teos: Teemestarin kirja
Kirjailija: Emmi Itäranta
Kustantaja: Teos
Kenelle: Lyyrisestä ja taiteellisesta tarinasta pitäville, joiden sisällä asustaa ympäristö-ja luonnonsuojelija vietti



Emmi Itärannan Teemestarin kirja on erikoisella tavalla vangitseva. Erikoinen siksi, että vaikka en pitänyt siitä, halusin joka solullani saada sen luettua ja kesken jättäminen ei tullut kuuloonkaan. Ehkä osaan antaa tälle kirjalle arvoa ajan saatossa enemmän. Ajattelemaan se kyllä pisti, joten voinemme sanoa, kirjan tehneen 100% tehtävänsä.

Itärannan tyyli kirjoittaa on taiteellinen ja vaikkei se ole ruonomuotoinen, se on kuitenkin runomainen. Runoilla on tapana piirtää kuva tai maalata maalaus, jonka sisällä tapahuu asioita ja yksi taulu riittäisi kertomaan kokonaan kirjan tarinan, samalla kun se synnyttää lukuisia lisäkysymyksiä. (Tämä poikkeaa mielestäni taasen proosasta sillä, että edes elokuva ei voi mitenkään vangita pauloihinsa hyvin kirjoitetun ja taitavasti punotun tarinaa kokonaisuudessaan, mutta runo on jotakin paljon syvällisempää.) En siis kutsuisi tätä kirjaa proosaksi, vaan luokittelisin kuitenkin runoksi, sen syvän olemuksen ja tunnelmansa vuoksi. Runomitassa sitä kuitenkaan ei ole kirjoitettu. Hanakala selittää tämän paremmin.

Kuitenkin juuri tuo taiteellisuus on minulle itselleni hyvin vierasta. Vaikka arvostan Itärannan taitoja, tyyli ei ole minulle ominaista ja siksi koin kirjan hyvin raskaaksi lukea. Aihekin on tummanpuhuva, mutta raskasta aihetta on helppo lukea, mikäli kirjailijan tyyli osuu omaan. Kuten sanottu, ehkä aika antaa minulle mahdollisuuden perspektiiviin, saatan vaikka joskus hamassa nelikymppisessä tulevaisuudessani jopa rakastua tähän. Samalla kun kunnioitan Itäranan taitoa ja koen luettavuuden raskaaksi, voin myös myöntää oman pienuuteni, en usko ikinä yltäväni samanlaiseen suoritukseen, kuin mihin Itäranta on pystynyt. Tällaisen tiedostaminen vetää nöyräksi ja pakottaa väistämättä ihailuun.

Minua itseäni harmitti kuitenkin tietyt Itärannan ratkaisut. Mikäli käsitin oikein, kirjan tapahtumat sijoittuvat reippaasti eteenpäin tulevaisuudessa Suomen alueelle, jota ei ole täysin spesifisti kerrottu, mutta oma mututuntumani on jonnekkin Kainuun alueelle?? (Saatan olla hyvin pahasti väärässä, en enää yhtään muista, mitä kaupunkeja kirjassa mainittiin, mutta päässäni sijoitin sen jonnekin sinne). Minua harmitti kovasti, kun en aivan heti tiennyt, missä ollaan, millä aika-akselilla liikutaan ja onko päähenkilö tyttö vai poika. Luulin, että liikumme jossakin japanin ja kiinan perukoilla, koska esim teemestarius ei tuntunut minusta niinkään skandinaaviselta traditiolta kuin mitä se tuntuisi aasialaiselta. Nimetkin ja mielestäni monta muutakin asiaa viittaavat Aasiaan, joten Suomen valitseminen alueeksi tuntui mielestäni vähän surullisen teennäiseltä. Pahoitteluni. Teemestarius ja teeseremonia puhuivat kaikki todella syvällisen Aasialaisen kulttuurin puolesta, jossa mennään vuosisatojen taakse, jopa aikaan ennen oman ajanlaskumme alkua. Tällaisen tuominen tulevaisuuden pohjoismaisiin maisemiin tuotti surua itselleni. Tuntui niin tekoiselta
ja väkinäiseltä lukea suomalaisten kuntien nimiä Kuusamo ja Rovaniemi tällaisen tekstin keskeltä. Ehkä Itäranta halusi viestiä lukijalle, että veden loppuminen myös Suomesta on yhtä mahdollista, siinä missä muualtakin. Tässä hän ainakin onnistui, mutta tavallaan olisin toivonut päähenkilölle jonkinlaista syvempää ammatti-tapahtumapaikan sopusuhtaa. Edes vähän enemmän Pohjoismaisempaa.

Keskustelin mieheni kanssa kirjan tapahtumista ja hän ei millään voinut hillitä tiedemies-vaihdettaan, vaan koki hyvin oudoksi joitakin Itärannan maalaamia asioita. Muun muassa Itärannan mukaan merivedestä tehty vesi tulevaisuudessakin maistuu karvaalta, mutta mieheni piti tätä visionäärimäisenä mahdottomuutena, sillä hänen mukaansa merivedestä saa makeaa. Itse en ole asiantuntija, joten mene ja tiedä.

Minua huvitti muun muassa myös se, että mikäli dystopisessa maailmassamme jossakin tulevaisuudessa, ihmisillä ei ole varaa veteen ja heidän teknologinen tietämyksensä on rajoittunutta, miksi sitten kansalaisilla on oletusasiallisesti kannettavat aurinkoenergialla toimivat viestimet, joissa on sormenjälkitunnistimet ja joissa on heidän passinsa? Vähän niin kuin somenjälkiä lukeva iPädi, joka toimii aurinkoenergialla, ja jossa on kulkuluvat ja passi. Tämä oli minusta hyvin ristiriitaisita sen kuvan kanssa, jossa ollaan vahvasti palattu aikaan ennen sähköä, risteää riisuttuun versioon nykyarmeijateknologian kanssa.

Olin kiitollinen epilogista ja sen käännekohdasta. Mikäli olisin arvannut oikein, olisin ollut hyvin pettynyt loppuun. (Olen riemuissani, että arvaukseni osui väärään!) ja vaikka lukukokemus oli puuduttavalla tavalla rankka, juurikin epilogi antoi tunteen, että olisin halunnut lukea lisää. Tuli tunne: "Noniin, nyt päästiin vauhtiin! Jokohan aloitetaan? Ai, viimeinen sivu. Ei sit varmaa aloitetakaan.."

Tämän kirjan perusteella uskaltaisin väittää, että Itäranta pitää itselleen tärkeänä nostaa yhteiskunnan keskusteluun kierrättämisen tärkeyttä ja sen vaikutuksia. Tarinan opetus on: mikäli emme pidä parempaa huolta maailmastamme, siitä ei jää jälkipolville mitään kaunista, ainoastaan länsimaalaisille vierasta selviytymistaistelua, johon kuuluu päivittäinen pohtiminen, mistä saan seuraavan vesitilkkasen janoni sammuttamiseen.



-Pikku

Sonja-sarja

Kirjailija: Laila Hirvisaari
Kustantaja: Seven -pokkari
Kenelle: Tsaarin vallan ja sen kukistumisesta kiinnostuneille, ennenkaikkea ymmärrystä etsiville lukijoille, joita ei raskas aihepiiri säikäytä

Laila Hirvisaari on kirjoittanut henkeäsalpaavan viisiosaisen kirjasarjan, mikä on julkaistu ensimmäisen kerran vuosina 1993-1997.  (Oheisesta kuvassa on sarjan pokkariversiot, mitkä Otava on julkaissut vuosina 2014 ja 2015.) Kirjat poikkeavat toisisstaan teemoittain, sillä Sonjan elämä menee eteenpäin ja tarinaa leimaavat yhteiskunnan mullistukset. Sonja ja Valkoakaasiat ovat sarjan kevyimmät teokset tyttömäisen prinsessamaailman kaltaiset, kun taas Myrsypilvet, Satakielimetsä ja Viktoria ovat raskaammat milloin minkäkin sodan riehuessa ja lisäksi Viktoria teoksen sijoittuminen neuvostoliiton perustamiseen.

Vaikka yksittäinen kirja ei saisikaan 8:aa parempaa arvosanakseen, pidin kuitenkin kokonaisuudesta hyvin paljon, koska se antaa niin hyvän kuvauksen oman aikansa venäläisestä yhteiskunnasta ja venäläisistä ruhtinassuvuista. Kuten sanottu, jokin teos ei ollut niin kovasti mieleiseni, mutta kokonaisuus on silti mielestäni niin hieno, että sarja on yksi minun lemppareitani.

Hirvisaari on ennen kaikkea taiteilija, hänen kanvas on tekstinkäsittely ohjelma, siveltimenä on näppäimistö ja  maalina sanat, ja näillä hän maalaa hyvin realistisen tuntuisen kuvan 1800 ja 1900 -lukujen taitteesta. Viimeisimmän kirjan luin kuukausi sitten ja vieläkin minulla on tunne, kuin olisin itse elänyt Pietarissa Sonjan elinvuosina. Suosittelen sarjaa kaikille niille, jotka haluavat lukea vuosisatojen taitteesta ja ymmärtää ruhtinassukujen asemaa Venäjällä.

Alla olevat arviot sisältävät juonipaljastuksia, vaikkakin yritän olla maltillinen.

Sonja

Arvosana: 8+

Sonja Orbeliani on sarjan päähenkilö ja tietenkään nykyisyyttä ei voi ymmärtää tutustumatta ensin
menneisyyteen. Kirjasarjan nimikkoteoksessa tutustutaan siis Sonjan lapsuuteen. Hirvisaari on mielestäni upeasti osannut tuoda Sonjan lapsenkaltaisen oikukaat piirteet esiin, eikä hahmon uskottavuus mielestäni kärsi myöskään myöhemmissä vaiheissa myöhemmissä osissa, vaan Sonjan kehitysvaiheet näkyvät hänen tavassaan ajatella ja puhua.

Sonja kuvaa muistelmissaan lapsuuttaan vanhempiensa kodissa Belaja Rozassa ja myöhemmin Smolnassa opiskelujaan. Erittäin etuoikeutetusta ja itsepäisestä tytöstä on huvittava lukea, sillä kyseessä ei ole mikään "minä tahdon uuden mekon" -tyylinen hirviö, vaan pikkuinen tyttönen, joka niin hinkuu aikuiseksi keinolla millä hyvänsä. Ihastuminen Paroni Gustafiin on koskettavan lapsenkaltaista.

Lapsekkaan elämää oli kuitenkin hippasen puuduttavaa lukea, joten kirja saa siksi 8+. Kieli ja tarinan kerronta sekä kuvaukset kulttuurista ja palatseista ovat kuitenkin mielestäni aivan ihania, eikä siksi kirjaa voi sanoa huonoksi millään muotoa. Koko sarja on kuin venäläinen kulttuuripläjäys, jonka jälkeen ymmärtää hieman paremmin rakasta naapurivaltiota ja ehkä jopa omaa historiaakin. (Ei kylläkään Gustafin vuoksi.)

Valkoakaasiat

Arvosana: 9 1/2

Valkoakaasiat hyppää hieman eteenpäin ja Sonja on Ksenian hovineito ja sen seurauksena hän liikkuu paljon keisariperheen mukana mm. lomamatkoilla. Valkoakaasioissa Sonja sairastuu ja hän matkustaa Abbastumaniin toipumaan, lisäksi myös rakastuu tulenpalavasti elämänsä mieheen ja he kokevat jotain ainutlaatuista.

Olin jo ennen loppuratkaisua päättänyt numeron verran huonomman arvosanan, mutta loppuratkaisu sai kyllä tämän naisen sydämen väpättämään niin, ettei muu auttanut, kuin hilata numeroa korkeammalle. Tämä siitäkin huolimatta, että kaksikymppisen tuittupään jatkuvat typeryydet saivat minut välillä myötähäpeämään ja kokemaan erilaisia agressioita. Onko sitä nyt pakko leikkiä hengellään ja aukoa päätä keisarinnalle, vaikka tulisikin huonosti kohdelluksi? Siis onko aivan pakko kertoa niistä tunteista Ksenialle, joka on viimonen ihminen, jolle ikinä pitäisi mitään kertoa? Ja miksi sille Gustaf Mannerheimille pitää jatkuvasti nillittä samoista asioista?

Mielestäni Sonjan äidin kuoleman jälkeiset tunteet olivat hyvin koskettavia kovuutensa tähden, ja erittäin oikeutettuja tunteita omalla tavallaan. Eihän Sonjalla edes ollut äitiä. Hänellä oli synnyttäjänsä, jota tuli kutsua äidiksi, mutta joka ei oikeastaan lapsistaan ollut kiinnostunut. Sonjan äiti oli vain kiinnostunut siitä, että oli kaunis ja sai pidettyä miehensä tyytyväisenä.

Myrskypilvet

Arvosana: 8 1/2

Valkoakaasioiden ja Myrskypilvien väliin soljahtaa  noin 10 vuotta, joilta ei ole päiväkirjamerkintöjä. Tämä on mielestäni hyvin, hyvin outoa ja aiheutti minulle erittäin, erittäin suurta pettymystä. Näihin vuosiin mahtuu vaikka kuinka paljon tapahtumia, joista olisin halunnut lukea.

Kuitenkin, moni läheinen ihminen on kuollut ja Sonja palaa Pietariin surutyön ollessa vielä osin kesken. Elämä puolittain keisarinnan hovissa ei kuitenkaan ole ihan täysin helppoa ja sitten syttyy sota Japania vastaan. Sonja kunnostautuu organisoidessaan naisten osuutta sodassa. Pian Sonjalla on jopa 5 miestä rintamalla!! Mihail, Kerivi Boris, Gustaf Mannerheim, Ruhtinas Aleksander ja Ruhtinas Kostja. Aijaijai, kaikki niin hyvin rakkaita!

Tässä teoksessa käsitellään paljon historiallisia osuuksia, ja ruoditaan Venäjän levottomuuksiakin (pohjaa sille, miten kaikki myöhemmin murtuu). Se oli hyvin mielenkiintoista, sydäntäsärkevää ja joskus jopa vähän puuduttavaakin. Tämä oli hyvin raskas kirja synkeytensä takia, mutta siksi juuri oikein onnistunut. Jäin pohtimaan, mitä osalle kirjeistä tapahtui? Miksei niiden sisältöjä kerrottu, vaikka kerrottiin, että kirje oli tullut? Sonja myös hylkää kosinnan. Why, oh why? (tässä en päässyt ihan kärryille, et mikä se perimmäinen syy oikeasti oli!)

Kirjaa lukiessa minua ärsytti tavattoman paljon muutamat kieliseikat, jotka jopa lukihäiriöinen huomaa. Esimerkiksi tavutukset joissakin sanoissa keskellä riviä. Tämä lienee siitä syystä, että kirja on siirretty kovakantisesta pokkariksi(? pelkkä arvaus?), mutta silti se jättää mielestäni ikävän leiman nimen omaan huolimattomasta kustantajasta. (Tästä aiheesta mielipiteitäni lisää myöhemmässä postauksessa. Kirjoitan sen hamassa tulevaisuudessa.)

Satakielimetsä

Arvosana: 8 -

Hieno teos, mutta mä en ymmärrä Sonjaa ja hänen miesvalintojaan. Voi huhhuh.. 

Sonja jatkaa Natalian työtä orpokotien johtajattarena, sen lisäksi ensmänen maailman sota räjähtää käyntiin tämän teoksen aikana ja Sonja saa kuulla hätkähdyttäviä tietoja menneisyydestään.  Sonja ilahtuu erittäin paljon Hopkinsien tulosta ja hemmottelee lapsia rakkaudellaan. Erityisesti Viktoriaa.

Levottomuudet Pietarissa vain kasvavat ja sodan riehuessa, myös Sonja kantaa kortensa kekoon, niin kuin ennen vanhaan. Tällä kertaa kuitenkin uuden rakastetun kanssa. Minua suorastaan häiritsee tämä uusi mieshenkilö, sillä hän jää jotenkin niin sieluttomaksi ja persoonattomaksi. Kuka on tuo mies noiden sanojen takana? Hän on mielestäni koko sarjan yksi heikoimpia hahmoja. Tämä voi kuitenkin johtua ihan siitä, että muut hahmot ovat olleet niin vahvoja, että ns. normaali ja tasainen hahmo tuntuu HYVIN lattealta sen sijaan, että se tasapainottaisi, tulee tästä miehestä ennemmin muumi sarjojen Ninni - näkymätön tyttö. Kontrasti on niin suuri. (Tämä ei ole moite.) 

Venäjän levottomuudet on osattu kyllä kuvata taas erittäin hyvin. Ahdistuin itsekin. Pelkäsin oikeasti henkilöhahmojeni puolesta jatkuvasti.

Viktoria

Arvosana: 9-

Sonja on kutsunut Viktorian palaamaan Pietariin, jossa kaikki on sekaisin. Hän murattikartanossa käydessään tutustuu Sonjan entisiin palvelijoihin ja naapureihin. Sonjan naapurista Aleksei Andrejevitsista tulee tarvittu apu. Teos kuvaa neuvostoliiton aikaista tilannetta Viktorian silmin ja kaikkialla paistaa toivottomuus. Sen vuoksi kirja oli minulle erittäin raskas lukea. (Raskas ei ole synonyymi sanalle huono!)

Mielestäni Mihailista oli tullut hyvin pinnallinen, samoin myös Margaretasta. Oliko sota ja levottomuudet tosiaan muuttaneet heitä niin paljon, vai miksi he käyttäytyivät kuin olisivat ihan eri ihmisiä? Ja miksi se Viktoria ei saanut aikaiseksi kirjoittaa kotiinsa edes ihan tylsää kirjettä, jossa ei kerro mitä siellä todella tapahtuu?

Kaikki mikä oli ollut minulle rakasta, oli jo kuollut tai kuoli. Myös muraattikartano. Osa sydäntänikin kuoli näiden menetysten myötä. Loppuratkaisu oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja olin siitä pienen pohdinnan jälkeen hyvin kiitollinen.

---------------

Sonja-sarja on hieno kokonaisuus puutteineen päivineen, vaikkakin mielestäni kustannustoimittajalla olisi ollut vielä työnsarkaa jäljellä, on sarja siltikin upea kuvaus mahtavasta Venäjän keisarikunnasta, sen elämästä, kuihtumisesta, murenemisesta ja neuvostoliiton myötä myös kuolemisesta. Ymmärrys venäläiseen katsontakantaan kasvoi tämän sarjan myötä, samoin matkakuume. (Tahtoo Pietariin!!) Sonjan elämään palaan varmasti uudelleen. 

-Pikku

Sankarit

Teos: Sankarit
Kirjailija: Johanna Sinisalo
Kustantaja: Teos

Arvosana: 7-8

Lukiossa käteeni annettiin kuva Lemminkäisen äiti taulusta, jonka vieressä oli modernimpi versio kuvasta. Siinä on tapahtunut onnettomuus ja kuva puhuu varovaisuudesta liikenteessä. Näistä kahdesta kuvasta tulisi kirjoittaa essee esimerkiksi symboliikan keinoin. Mutta kun ei millään jaksaisi muistaa, että mitä kaikkea tässä oli tapahtunut...

Huom. 1: Yllä esitetty on oma kokemukseni lukion kurssista, jolla ei ollut käsitelty kalevalaa.
Huom. 2:Tälle kirjalle oli todella hankalaa antaa arvosanaa, sillä sen jälkeen jäi jotenkin tyhjä olo. Ei tiennyt miten siihen olisi tullut suhtautua. Se herätti ajatuksia, ja samalla ei minkään laisia ajatuksia. (voiko tämä olla edes mahdollista?) Tämä postaus on pohdiskelevampi kuin ehkä aijoin alunperinkään sen olevan.

Sankarit on Johanna Sinisalon tämän päivän Kalevala. Mielestäni ensimmäinen puolisko oli oikein upea. En meinannut pystyä laskeutumaan alun jälkeen oiken normaaliin arkeen. Itseasiassa kirja haittasi arkista torstaipäivääni niin pahasti, että ensimmäisen viisaudenhampaani vetämisen jälkeen suunnistin bussipysäkille väärään aikaan. Ei se mitään, luin niin pitkään (20 min) pysäkillä, että seuraava tuli paikalle ja hyppäsin siihen. Muutaman pysäkin jälkeen tajuan meneväni bussilla väärään suuntaan. Ja kaikki tämä vain siksi, että minun oli hirmu hankala keskittyä muuhun, kuin kirjan ahmimiseen. Suuntasin seuraavaksi kirjastoon, josta lainasin kirajn Kalevala suomeksi. Sieltä vilkuilin pari kertomusta.

Ajatuksissani käy myös, että jos lukossa tai yläasteella opettaja haluaisi takuuvarmasti opettaa Kalevalan kertomukset oppilailleen niin, ettei varmasti yksikään unohda niitä, olisi opettajan viisainta käyttää tätä teosta opetuksessa (oppilaat voisi laittaa lukemaan tämän kirjan ja sen jälkeen esim ryhmätöinä tai yksilötöinä vertailemaan eri katkielmia Kalevalasta tai muuten vain etsiä mielekkäitä symboliikkoja. Oppilaille voisi laittaa kysymyksiä tunnin aiheeseen lämmittelyksi, esim. Miksi Sinisalo on kirjoittanut Rexin ammatiksi oli juurikin rocktähteyden? Mitä yhteistä on Sankarit -kirjalla, Nokialla ja Matti Nykäsellä / mitä tämän päivän viittauksia näet kirjassa? ym muita helppoja knoppeja.) Tämä juolahtaa mieleeni siksi, että olen onnistunut kahlaamaan 12 vuotta koulua ala- ja yläasteen sekä lukion, ilman että minun on koskaan tarvinnut lukea kannesta kanteen Kalevalaa. Onneksi! Lukihäiriöni vuoksi en usko, että olisin pystynyt lukemaan niin vanhaa runopoljennaista suomea ja tekemään sen pohjalta tehtäviä. Silloin en ollut sinut sen kanssa, että luin hitaammin kuin muut ja häpesin, etten suoriutunut tehtävistä yhtä ketterästi kuin muut. Kuten sanottu, ei ole tuttu kirja tuo kansallisaarteemme. Muutaman runon ja yllämainitun kokeen olen joutunut tekemään aiheesta, ja kerran piirtämään Lemminkäisen äiti -maalauksen kuviksen tunnilla, mutta vähiin ovat omat kokemukseni Kalevalasta jääneet. Naapurilukio teki sammon ryöstöstä musikaalin, josta pidin kovasti. Siinäpä oma kosketukseni rakkaaseen kansalliseepokseemme.

Kuitenkin kirjan toinen puolisko tummenee jonkin verran ja alan pohtimaan, antaisinko minä kyseistä kirjaa nuorisolle, sillä vaikka opettajan tehtävä ei ole olla nuoren varsinainen kasvattaja, on opettaja kuitenkin nuoren elämässä tietynlainen esimerkki. Mikäli opettaja antaisi tämän kirjan esim. ysiluokkalaiselle, saattaisi opettaja viestittää oppilailleen hiljaisesti hyväksyvänsä/rohkaisevansa nuorta suuntaamaan kirjassa käsiteltäviin aiheisiin. -Ainakin vanhempien mielestä, vaikkei nuoret itse niin välttämättä ajattelisikaan. Nykyajan suomalaisessa mediamyllytysyhteiskunnassa siitä saattaisi nousta haloo, kun joku "etkö sinä tiedä kuka minä luulen olevani"-vanhempi vetäessään pakastepussillisen herneitä nenän kautta takaraivoon saakka, tietysti käyttäisi yhteyksiään tuppukylän ainoaan journalistiin, joka on etätyösuhteessa vähän naapurikunnan lehden toimituksessa hupisivuilla, saakin aikaan 4 viikkoa kestävän mediamylläkän ja ko. opettajalle vielä potkut virastaan, äidin oma Kalle on nyt opettajan vuoksi alkanut käyttämään alkoholia, huumeita ja hyppää irtosuhteesta toiseen. Kukaan ei tietenkään uskalla mediassa mainita siitä, että Kalle on jo kyseisessä kylässä tehnyt kaikkea tuota edellämainittua viimeisen vuoden ajan. Näin siis nykysuomessa saattaisi käydä. Vaarallinen kirja tuo sinisalon tuotos. ;)

Toinen asia mikä, kirjan jälkipuoliskolla ottaa ns. vähän pattiin on se, että tiettyjä kohtauksia Sinisalo ei kirjoita itse tapahtuvaksi, vaan ne ilmenee esim. otteena jonkun toisen kirjailijan kirjasta. Haastattelut ja lehtiartikkelit ovat aluksi ihan jees, kunnes niitä alkaa putkahtelemaan kuin sieniä sateella, mutta erityisesti ne toisten "kirjojen" kohtaukset, joista voi erittäin hyvin lukea mitä Kalevalan kansallissankareille Sinisalon mielestä tapahtuu, ovat hieman häiritseviä.

Kirjan loppu jätti minut erittäis surulliseksi. Ei siksi, että olisin himoinnut kirjalle jatkoa, vaan Aurooran ja Rexin välinen isä-tytär-suhde, jota lopussa käsiteltiin. Olen erittäin kiitollinen Sinisalolle, että hän kirjoitti nämä sivut, joissa käsiteltin asiaa, sillä ilman heidän tarinansa "closure"a, olisi ollut tympeää lopettaa, niin moniin kysymyksiin olisi jäänyt vastaus saamatta. Siltikin, lopetus oli surullinen. Ei myöskään siksi, että olisin halunnut lopun olevan muuta. (Tottakai kaikki haluaa onnellisen lopun, mutta olen samalla tyytyväinen, ettei niin käynyt.) Kirjan loppu oli niin surullinen, koska se kuvastaa todellisia tilanteita suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa ei puhuta tai pukahdeta turhaan ja jossa "minä pärjään yksin ilman kenenkään apua" jättää ihmisten välille kuilun. Suomalaisten kuuluisa reviiri laajenee ja laajenee, koska toista ei voi päästää lähelle sen häpeän pelossa, että jos muut tietäisivät minusta kaiken tai etten pärjääkkään, he eivät rakastaisi minua..

 Miksi niin usein, henkilöiden, joita kipeimmin kaipaa lähelleen, on vaikea puhua oikeasti? Ei lörpötellä, vaan jakaa syvimmät ajatuksensa. Näen erityisesti lopussa sen, että Rex pelkäsi omia tunteitaan ja olla rehellinen omista virheistään. Kirja loppuu siihen, että Rex sanoo lauseen x ympärillä olevilleen ja sen jälkeen annetaan ymmärtää, että hän olisi halunnut sanoa "Ei hätää, Auroora. Isä tässä." Tuo lause, joka olisi ollut käänteentekevä jo niiiiin usein muulloinkin hänen tyttärensä elämässä. (Tietysti silloin kerran kun se lausuttiin, se olikin.) Avoimeksi jää, oliko Auroora paikalla ja ymmärsikö hän sen, mitä Rex tunsi? Veikkaukseni on ettei ollut. MIKSI kaikkein tärkeimmät asiat jää usein sanomatta? Auroora olisi niin usein tarvinnut isänsä läsnäolevana ja kuulla toistuvasti tuon lauseen. Aurooran olisi tarvinnut olla heikko ja olla lapsi. Sen sijaan, hän toimi isänsä holhoojajna. Sinisalo antaa mielestäni - onneksi - sellaisen vihjeen jo aikaisemmin, että Auroora pääsi elämässään ko. asian yli, mutta niin surullista on, että nyky-yhteiskunnassakin on niin monia lapsia, jotka joutuvat olemaan yksin. Yksin vastuussa. Yksin tunteidensa kanssa. Yksin selviämässä. Heistä kaikki eivät pääse sen yli.

-Pikku