Klaara Vappen! (ja arvonnan tulos)

En oo oikeen koskaan ollu mikään vappuihminen, mutta tänävuonna olen innostunut koristelemaan olkkariamme serpentiinillä ja ilmapalloilla. Syynä tähän on se, että meillä on ulkomaalaisiaystäviä kylässä viikonlopun yli, joten olemme halunneet tutustuttaa heidät vappuun simoineen, munkkeineen ja koristeineen päivineen. Eilen käytiin grillaamassa ja muutenkin yritetään myydä heille suomalaisuutta. ;) Hillomunkit ja berliininmunkit pesi tippaleivän 600-0, mutta sehän me arvattiinkin. :D

Vapputohinan keskellä täytyy muistaa kuitenkin pitää lupauksensa ja julkaista voittaja männäviikon arvontaan. Postaukseni luki arvontahetkeen mennessä 128-lukijaa ja arvontaan osallaistui 9 henkilöä. Haluaisin kiittää kaikkia, postaukseni lukijoita ja eteenkin arvontaani osallistujia. Palkintona on pokkari Kotona Istanbulissa, minkä Reeta Paakkinen on kirjoittanut. (Pokkari on ostettu Pocket Shopista. )

Pokkarin voitti Kaisa Vapaavuori ja hänelle on lähetetty viestiä. Toivotan Kaisalle paljon mukavia lukuhetkiä ja toivottavasti Istanbul lumoaa myös hänet. :)

Nyt minun täytyy alkaa valmistautumaan lähtöä varten. Kierrätetään vieraat vielä nuuksiossa tänään. Minusta on jotenkin hilpeätä, että he ovat niin hurmioituneita meidän metsistämme ja halusivat eilisen metsägrillauksen jälkeen uudelleen metsään. :D Mikäs siinä. Eikun vaan kamat kasaan, eväät laukkuun ja menoksi.

Kirjamielessä saatan jopa pienen uusintaselailun jälkeen siirtyä Paakkisen seuraavaan teokseen, Kuun ja tähden mailla. Tietenkin, kun nyt julistan sen täällä, niin hurmioidun kuitenkin jostain aivan muusta. Joten ken tietää, mikä on seuraavan postauksnei aihe!

Hyvää Vappua!
Klaara Vappen!
<3


-Pikku

Kotona Istanbulissa ja Arvonta

Lukuviikon viimeisen päivän kunniaksi päätin kehitellä pienen arvonnan.

Teos: Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista

Kirjailija: Reeta Paakkinen

Kustantaja: Otava / Seven

Kenelle: Uteliaalle ja tiedonjanoiselle itselle vieraasta kulttuurista kiinnostuneelle lukijalle, jolle ennakkoluulojen kumoaminen ei tuota henkilökohtaista kriisiä.

Päätin arpoa Lukuviikko-aiheisessa postauksessani mainitsemani Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa -kirjan. Se on muistelmatyylinen teos suomalaiselta toimittajalta, joka kertoo elämästä Turkissa sekä muutamista muista herkullisista sivuseikoista, jotka itseasiassa ovatkin hyvin keskeisessä asemassa koko turkkilaisen kulttuurin ja yhteiskunnan ymmärryksessä. Arvostan erityisesti omakohtaisten kokemusten, kulttuurishokkien, opintojen, historian ja työnmukana tuomien huomioiden vaihtelevuutta sekä rehellistä otetta.

Matkakuumettahan pukkaa päälle, kun pelkästään vain muisteleekin lukukokemusta. Olen lukenut kirjan jo aikaa sitten, mutta Paakkisella on niin herkullinen tapa kirjoittaa, että erilaiset yksityiskohdat tulvivat mieleeni kirkkaasti vieläkin. Paakkinen haastaa katsomaan Turkkia pintaa syvemmälle, minkä vuoksi ennakkoasenteista on pakko luopua heti kättelyssä. Uutta informaatiota alkaa tulvimaan ja Kyproksen kriisiikin pureudutaan mielenkiintoisesti. Alanyan rantalomaturistirysä-kohteet eivät ole Turkki, ne ovat vain osa koko palettia, mikä täytyy ymmärtää.

Arvostan suomalaisten toimittajien kirjoittamia teoksia, sillä ne avartavat itselleni vieraan kulttuurin maailmaa ja vertailevat eroavaisuuksia juurikin Suomen ja kohdemaan tapakulttuurin välillä. Tietenkin myös muunmaalaisten toimittajien kirjat ovat mielenkiintoisia, mutta niissä joutuu peilaamaan länsimaalaista ajattelua yleensä kohdemaahan nähden, jolloin kirjaan muodostuu erilainen side. Paakkinen ei tuottanut minulle pettymystä, päin vastoin kohotti muiden vastavanlaisten teosten odotuksien rimaa korkeammalle. Plussaa tulee myös kirjan lopussa olevasta "Kirjallisuutta" -osiosta. :)

Tämä henkeäsalpaava kulttuurikertomus sukeltaa suoraan siihen, mitä luulemme Turkkilaisuuden olevan ja mitä se todellisuudessa oikeasti on. Sivut kääntyvät kuin itsestään ja aika vierähtää kuin siivillä. Lukija voi todellakin kysyä itseltään: "Luulenko todella tietäväni turkkilaisista tai turkkilaisuudesta jotakin, vain pelkästään mediaa seuraamalla, tai Turkissa all-inclusive -retkien ansiosta?" Well, guess again!

Takakannessa mainittu arjen eroaminen uutisotsikoista jossa Paakkinen kertoo oman ensikostekuksensa: "suomalaistytön hame oli liian pitkä, se piti ensitilassa vaihtaa lyhyempään" ja Maailman kuvalehden kommentti: "[Paakkinen] uskaltaa kertoa havainnoistaan ilman kyynisyyttä tai turhaa kriittisyyttä" antavat viitteitä siitä, että Turkki on paljon enemmän, kuin mitä media meille välittää.



Osallistu Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa -Tositarinoita Turkista -kirjan arvontaan alla olevalla sovelluksella.

Onnea Arvontaan! :)

a Rafflecopter giveaway


Arvonta-ohjeet:
1) Valitse osallistutko Facebook-tililläsi vai sähköpostillasi.

1a) Jos valitset osallistua Facebook-tililläsi kirjaudu sisään ja paina OK
1b) Jos valitset sähköposti-osoitteellasi osallistumisen, paina "Use Your Email"

Ensimmäiseen kenttään "What´s your name?" täytä nimesi,
Toiseen kenttään: "What´s your email Address" täytä sähköpostiosoitteesi
Paina "Log In"-kuvaketta oikeassa alakulmassa

2) Klikkaa Osallistun arvontaan
-> Halutessasi lue säännöt klikkaamalla "terms and conditions"
-> Klikkaa "ENTER" oikeassa alakulmassa
Huom, ohjelma ei valitettavasti anna erillistä ilmoitusta, mutta olet rekisteröity arvontaan siitä huolimatta.

Osallistumisaika päättyy vappuaattona 30.4.2016 klo 23.59 ja arvonta suoritetaan vappuna 1.5.2016 jolloin voittajan nimi julkaistaan blogissani ja voittajaan ollaan yhteydessä.


-Pikku

Lukuviikko, paras viikko

Lukuviikko on oikeesti ollut mulle paras viikko vähään aikaan. Vesi/lumi/räntäsateiden välissä myös aurinko on paistanut lämpimästi ja viime sunnuntaina istuttamani kukkaset näyttävät olevan vielä elossa. Tein tiistaina matkan Suomalaiseen kirjakauppaan Helsingin Aleksille ja sieltä bongasin inspiraatiota omaan lukemiseen. Halvaks tuli reissu, huomasin pokkareita selatessani, että huomioni kiinnittyi sellaisiin kirjoihin, jotka olin jo aikaisemmin ostanut odottamaan tietynlaista lukufiilistä. Nyt se tietynlainen lukufiilis sitten on alkanut joten päätin kaivaa ne hyllystä.

Kirjahyllyäni tutkaillessa silmäni osuivat toinen toisiaan herättelevämpiin kirjoihin. Tämä oli tosi kiva huomata, koska usein mulla on omalla kirjahyllylläni tasan sama fiilis kuin vaatekaapilla: "Mutku ei oo mitään sellaista luettavaa/päällepantavaa, johon mulla nyt just olis fiilis!" Nyt kuitenkin useampi kirja houkutteli lukemaan ja jouduin ko laittaa niitä lukujärjestykseen. Olisin varmaan alkanut laittaa niitä johonkin exceliin, mikäli mulla olis ollu oikeesti aikaa. Päätin kuitenkin napata tämän postauksen kuvat vielä aamulla ennen töihin ja päivän rientoihin lähtöä, joten suurempi kirjahyllyn järjestely ja kirjojen sively jäi siihen.

Tuo Eve Hietamiehen Yösyöttö on tällä viikolla luettu ja tarkoitus olisi siirtyä tuohon Viktoria Hislopin Saareen. Kaksi reunimmaisinta ovat edelliseltä työmatkaltani Tukholman kentältä ostettuja ruotsinkielen preppaustarkoituksessa ostettuja. Olen aloittanut tuon Mrs. Sinclairs resväskan ja se vaikuttaa mukavan kevyeltä.  Reeta Paakkisen  Kotona Istanbulissa on yksi lempikirjoistani ja en malta odottaa, että pääsen Paakkisen Kuun ja Tähden mailla teokseen käsiksi. Oikeastaan, kaikki kirjat, jotka tähän kuvaan olen napannut, ovat sellaisia, joiden aloitusta en malta odottaa. What a dilemma! Ensin ei ole mitään luettavaa, ja sitten sitä on liiaksikin! :D


Posti sai minut innostuman, kun samana päivänä luukusta oli tipahtanut aikaisemmin tilaamani kirja ja 10€ lahjakortti Suomalaiseen kirjakauppaan. Osallistuin erääseen ei-kirja-aiheiseen kyselyyn, minkä palkintona sai lahjakortin valitsemaansa liikkeeseen parinkymmenen ketjuliikkeen joukosta. Tietenkin valitsin kirjakaupan! 

Aurinkoista lukuviikonloppua ja entistäkin ruusuisempaa kirjan ja ruusun päivää! <3

-Pikku

Ruusujen Sota - Kolmen Liitto

Teos: Ruusujen Sota - Kolmen Liitto

Kirjailija: Conn Iggulden

Kustantaja: Otava / Seven

Kenelle: Historiallisista pokkareista pitäville, jotka eivät kaihda taistelujen tuoksintaa. Englannin historian tuntemus ei ole vaatimus, jotta tätä voisi lukea, mutta mikäli sattuu jotakin tietämään, saattaa se luoda uuden ulottuvuuden kirjaan.

Sain kirjan: Voitin yksityishenkilönä Otavan Facebook-arvonnassa. Kiitos tuhannesti Onnettarelle! :)

Kolmen liitto on Conn Igguldenin Ruusujen sota -sarjan toinen teos ja ehdottomasti paljon sotaisampi kuin ensimmäinen, ainakin minusta. Tämä kirja antoi minulle paljon ristiriitaisia ajatuksia, sillä teknisesti pidin kirjasta paljon, mutta valitettavasti se sisälsi myös joitakin pettymyksen aiheita. 

Teksti imaisi aina heti mukaansa, riippumatta mihin kohtaan olin jääny edellisellä kerralla, mutta siltikin luin sitä yli kuukauden johtuen hektisestä työtilanteesta ja sen takia vähentyneestä lukuajasta. Pahoittelen siis hitauttani kirjoitusten julkaisussa.

Kirja antaa hirvittävän hyvän kuvan siitä, millaista oli olla Englannin vallan kahvassa (tai sen tavoittelija) 1400-luvulla ja mitä tarkoitti olla Kuninkaan/Kuningattaren galantti tai vallantavoittelijan oma sotilas. Hurr.. Ihan kylmää! Huomasin, että minun oli edelleen vaikeaa olla valitsematta puolta, jonka voittoa toivon. Tämä varmaan jotenkin lienee itsesuojeluvaistoon liittyvän, sillä vahvasti myötäeläjänä, minun on hankala lukea sotakohtauksia tuntematta sääliä kaatuneiden ja etenkin pahasti haavoittuneiden puolesta. Pelottavinta oli huomata, että kulloisenkin puolenvalinnan jälkeen itselleni oli ok, jos toinen puoli epäonnistui. Philippa Gregoryn kirjoihin vedoten odotin “Kolmen liiton” ja kannessa olevan loistavan auringon viittaavan ennemminkin Yorkin jälkikasvuun kuin Yorkin, Sailsburyn ja Warwickin liittoutumaan.

(Kurkatkaa kirjan virallinen kirjatraileri:)

Jatko-osa poikkeaa ensimmäisestä osasta sinä mielessä, että ensimmäisessä osassa tapahtumia edistettiin henkilöiden kautta, toisessa osassa tapahtumat veivät henkilöitä. Tuntui, kuin kirjassa ei olisi ollut sijaa ihmisille ja heidän päätöksilleen, vaan universumi olisi magneetin lailla repinyt henkilöitä taistelutantereelta toiselle. (Osittain kyllä ehkä tottakin!) Pidin kirjasta valtavasti, mutta olen itse henkilöorientoitunut lukija: Luen paljon historiallisia romaaneja saadakseni ymmärrystä ihmisten elämästä, ajatuksista ja tavoista elää erilaisten olosuhteiden alla. Vaikka näitä olikin mukana, silti henkilöhahmot jäivät mielestäni melko ohuiksi ensimmäiseen teokseen nähden, kuitenkin kirjailijan jälkisanat saivat minut ymmärtämään jatko-osaan otetun näkökulman. Lukiessa olin vähän pettynyt, kun ensimmäisen osan tyylistä henkilökuvasta oli niin vähän, mutta jälkikäteen on tullut tunne, että näinhän sen pitikin mennä.

VAROITUS: Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita!

Tässä lyhykäiset kuvaukset siitä, mitä minulle jäi käteen henkilöistä: York, ei vallan himostaan huolimatta kyennyt murhaamaan Kuningas Henrikkiä, vaikka siihen tarjoutui tilaisuus, kahdesti.  Hän kyllä janosi valtaistuinta ja halusi Henrikin pois päiviltä, muttei kyennyt tappamaan viatonta kuningasta. How sad. Yorkin poika Edward esitellään vahvana ja ylpeänä ehkä ylimielisenä, mikä ei muutu koko aikana. Henrik heikkona, mikäli yhtä terästäytymistä ei lasketa. Margareta sen sijaan on vain veren- ja kostonhimoinen raivotar, jota voisi jo kutsua katkeroituneeksi ja sydämettömäksi. Ja aivan ymmärrettävistä syistä rouva katkeroituikin, vaikkei hänen uhmaikäisen tasolle vajonnut tunnetila ollut suotavaa; Harmi, ettei hänestä enää mitään muuta puolta löytynyt. Tavallaan tässä Igguldenin ensimmäisen kirjan saavutus saada lukija ajattelemaan ettei tapahtumissa ole hyviksiä tai pahiksia kumoutui hippasen. Tarinan muuttuneen kuvakulman vuoksi Derry oli luonnollisestikin (ja erittäin oikeutetusti) vähemmän tärkeä henkilö, mutta Derryn oivakkuus, juonittelu ja tietynlainen riehakas pöyhkeys oli muuttunut. Ihan kuin Iggulden olisi välttämättä halunnut retuuttaa Derryä mukana, muttei osannut oikein keksiä miten olisi tätä pitänyt matkassa. Tämä Derryn tilanne oli mielestäni kaikkein harmittavin

Gregoryn kirjoista minulle oli jäänyt (virheellinen) mielikuva, että Henrik ja Margareta olisivat olleet paljon vanhempia, mutta Iggulden onnistui korjaamaan tämän käsityksen.

Yhden selkeän virheen spottasin, minkä olisin suonut tulevan korjattavaksi ennen alkuperäisen teoksen painoa; nimittäin ihmeparantuminen. Kuningas Henrik tokenee unen ja valveen rajamailta noin vuoden jälkeen (? Vai miten se oli ?).  Valitettavasti Iggulden päätti jouduttaa tosielämän tapahtumia kahdella kuukaudella ja Kuningas Henrik kävelee ja ratsastaa 5h peräti samana iltana. Tämän ei pitäisi olla fysiologisesti mitenkään mahdollista ihan jo surkastuneiden lihastenkin vuoksi. Yksi luku sinne tai tänne, jossa kuvataan Henrikin toipumista ja jossa York ja Sailsbury joutuvat pelonseikaisena miettimään, kuinka heidän käy ei olisi enää ollut yli 400 sivuisessa kirjassa paljoa tuntunut, mutta olisi luonut tarinasta uskottavamman.

Pidin ensimmäisestä osasta enemmän kuin tästä kakkosesta, mutta puutteistaan huolimatta, Igguldenin ote kirjoittamiseen on hyvin koukuttava! Odotan edelleen innokkaana kolmososan julkaisemista pokkarina. Lisäksi jännitän, kuinkahan moneen osaan tämä sarja kasvaa, voidaanko olettaa, että siitä tulee viisiosainen Igguldenin aijempien sarjojen mukaisesti? 

Olen niin täpinöissäni, etten malta odottaa!

-Pikku

Kirjat arvosteluasteikolle ja sieltä pois

Alaasteelta lähtien olen tottunut siihen, että asiat täytyy arvottaa 10-4 skaalalle. Jatko-opinnoissani siirryttiin 5-0 -arvosteluun, mikä alkuun tuntui vieraalta, mutta kyllä siihenkin tottui. Siitä huolimatta minun on helpointa mieltää asiat 10-4 -skaalalla. 

Muistan, kuinka ala-asteella meillä oli luokan korkkiruuviseinälle ruskeasta paperista leikelty puun runko ja oksat. Oppilaiden tuli jokaisen luetun kirjan jälkeen kirjoittaa vihreälle lehden muotoiselle paperille oma, kirjailijan ja kirjan nimi. Tämän lisäksi meidän piti antaa kirjalle arvosana ja parilla sananlla sanoa mitä mieltä kirjasta olimme. Lukukauden päätyttyä puusta oli  tullut oikeastaan aika hieno.

Kirjablogia aloittaessani ajattelin, että lukijoiden olisi varmasti mukava tietää, ensivilkaisulta oliko kirja mielestäni hyvä vai loistava vai aivan jotain muuta. Näin varmasti olisikin, mutta joitakin kirjoja myöhemmin huomasin, ettei eri tyylisten kirjojen vetäminen yhteiselle arvosana-asteikolle ole mielekästä. Kuka määrittää, mitkä asiat täytyy olla kohdillaan, jotta voi ansaita tietyn arvosanan? Mitä jos kriteerit A ja B täyttyvät, mutta kriteeri X ei? 

Kaksi historiallista romaania on helppo verrata keskenään ja antaa niille arvosana, mutta jos sekaan heittää YA-kirjan tai dekkarin, kuinka verrata näitä keskenään? Jos joudun antamaan joitakin aisoita anteeksi juurikin genren vuoksi, esim. jos annan YA-kirjalle anteeksi tietynlaisen naiviuden ja nuorille ominaisen kliseyden, mutta pidän vaikka historiallista romaania loistavana kokonaisuutena, ja molemmat saavat omassa genressään arvosanakseen 9:n, niin eihän näitä kahta ysiä voi lähimainkaan verrata keskenään. Hyvänä esimerkkinä Teemestarin kirja, jossa en voi muuta kuin lukea ällistyneenä Itärannan taitojen edessä tämän sanojen maalailua, mutta en siltikään pidä kirjaa omanani, minun on pakko ylistää kirjailijan taitavuutta, vaikkei kirja uppoa minuun täysin. Silloin puhutaan vain henkilökohtaisesta mieltymyksestä tiettyyn tyyliin, ei varsinaisista teoksen puutteista tai muusta huolittelusta. Toisinaan saattaa olla mielekästä verrata saman kirjailijan kirjoja keskenään, mutta ei eri kirjailijoiden saatika yli genrerajojen.

Näin ollen olen päättänyt etten enää kirja-arvostelujeni yhteydessä laita kirjalle arvosanaa, sillä pidän sitä lähes mahdottomana tehtävänä. En halua vertailla kirjailijoita toisiinsa, vaan haluan arvioida jokaisen kirjan yksilönä. Luulen, että tällä tavalla saan paremmin tuotua mielipiteeni lukemistani kirjoista. :)

Aurinkoista kevättä kaikille!

-Pikku

Teemestarin kirja

Teos: Teemestarin kirja
Kirjailija: Emmi Itäranta
Kustantaja: Teos
Kenelle: Lyyrisestä ja taiteellisesta tarinasta pitäville, joiden sisällä asustaa ympäristö-ja luonnonsuojelija vietti



Emmi Itärannan Teemestarin kirja on erikoisella tavalla vangitseva. Erikoinen siksi, että vaikka en pitänyt siitä, halusin joka solullani saada sen luettua ja kesken jättäminen ei tullut kuuloonkaan. Ehkä osaan antaa tälle kirjalle arvoa ajan saatossa enemmän. Ajattelemaan se kyllä pisti, joten voinemme sanoa, kirjan tehneen 100% tehtävänsä.

Itärannan tyyli kirjoittaa on taiteellinen ja vaikkei se ole ruonomuotoinen, se on kuitenkin runomainen. Runoilla on tapana piirtää kuva tai maalata maalaus, jonka sisällä tapahuu asioita ja yksi taulu riittäisi kertomaan kokonaan kirjan tarinan, samalla kun se synnyttää lukuisia lisäkysymyksiä. (Tämä poikkeaa mielestäni taasen proosasta sillä, että edes elokuva ei voi mitenkään vangita pauloihinsa hyvin kirjoitetun ja taitavasti punotun tarinaa kokonaisuudessaan, mutta runo on jotakin paljon syvällisempää.) En siis kutsuisi tätä kirjaa proosaksi, vaan luokittelisin kuitenkin runoksi, sen syvän olemuksen ja tunnelmansa vuoksi. Runomitassa sitä kuitenkaan ei ole kirjoitettu. Hanakala selittää tämän paremmin.

Kuitenkin juuri tuo taiteellisuus on minulle itselleni hyvin vierasta. Vaikka arvostan Itärannan taitoja, tyyli ei ole minulle ominaista ja siksi koin kirjan hyvin raskaaksi lukea. Aihekin on tummanpuhuva, mutta raskasta aihetta on helppo lukea, mikäli kirjailijan tyyli osuu omaan. Kuten sanottu, ehkä aika antaa minulle mahdollisuuden perspektiiviin, saatan vaikka joskus hamassa nelikymppisessä tulevaisuudessani jopa rakastua tähän. Samalla kun kunnioitan Itäranan taitoa ja koen luettavuuden raskaaksi, voin myös myöntää oman pienuuteni, en usko ikinä yltäväni samanlaiseen suoritukseen, kuin mihin Itäranta on pystynyt. Tällaisen tiedostaminen vetää nöyräksi ja pakottaa väistämättä ihailuun.

Minua itseäni harmitti kuitenkin tietyt Itärannan ratkaisut. Mikäli käsitin oikein, kirjan tapahtumat sijoittuvat reippaasti eteenpäin tulevaisuudessa Suomen alueelle, jota ei ole täysin spesifisti kerrottu, mutta oma mututuntumani on jonnekkin Kainuun alueelle?? (Saatan olla hyvin pahasti väärässä, en enää yhtään muista, mitä kaupunkeja kirjassa mainittiin, mutta päässäni sijoitin sen jonnekin sinne). Minua harmitti kovasti, kun en aivan heti tiennyt, missä ollaan, millä aika-akselilla liikutaan ja onko päähenkilö tyttö vai poika. Luulin, että liikumme jossakin japanin ja kiinan perukoilla, koska esim teemestarius ei tuntunut minusta niinkään skandinaaviselta traditiolta kuin mitä se tuntuisi aasialaiselta. Nimetkin ja mielestäni monta muutakin asiaa viittaavat Aasiaan, joten Suomen valitseminen alueeksi tuntui mielestäni vähän surullisen teennäiseltä. Pahoitteluni. Teemestarius ja teeseremonia puhuivat kaikki todella syvällisen Aasialaisen kulttuurin puolesta, jossa mennään vuosisatojen taakse, jopa aikaan ennen oman ajanlaskumme alkua. Tällaisen tuominen tulevaisuuden pohjoismaisiin maisemiin tuotti surua itselleni. Tuntui niin tekoiselta
ja väkinäiseltä lukea suomalaisten kuntien nimiä Kuusamo ja Rovaniemi tällaisen tekstin keskeltä. Ehkä Itäranta halusi viestiä lukijalle, että veden loppuminen myös Suomesta on yhtä mahdollista, siinä missä muualtakin. Tässä hän ainakin onnistui, mutta tavallaan olisin toivonut päähenkilölle jonkinlaista syvempää ammatti-tapahtumapaikan sopusuhtaa. Edes vähän enemmän Pohjoismaisempaa.

Keskustelin mieheni kanssa kirjan tapahtumista ja hän ei millään voinut hillitä tiedemies-vaihdettaan, vaan koki hyvin oudoksi joitakin Itärannan maalaamia asioita. Muun muassa Itärannan mukaan merivedestä tehty vesi tulevaisuudessakin maistuu karvaalta, mutta mieheni piti tätä visionäärimäisenä mahdottomuutena, sillä hänen mukaansa merivedestä saa makeaa. Itse en ole asiantuntija, joten mene ja tiedä.

Minua huvitti muun muassa myös se, että mikäli dystopisessa maailmassamme jossakin tulevaisuudessa, ihmisillä ei ole varaa veteen ja heidän teknologinen tietämyksensä on rajoittunutta, miksi sitten kansalaisilla on oletusasiallisesti kannettavat aurinkoenergialla toimivat viestimet, joissa on sormenjälkitunnistimet ja joissa on heidän passinsa? Vähän niin kuin somenjälkiä lukeva iPädi, joka toimii aurinkoenergialla, ja jossa on kulkuluvat ja passi. Tämä oli minusta hyvin ristiriitaisita sen kuvan kanssa, jossa ollaan vahvasti palattu aikaan ennen sähköä, risteää riisuttuun versioon nykyarmeijateknologian kanssa.

Olin kiitollinen epilogista ja sen käännekohdasta. Mikäli olisin arvannut oikein, olisin ollut hyvin pettynyt loppuun. (Olen riemuissani, että arvaukseni osui väärään!) ja vaikka lukukokemus oli puuduttavalla tavalla rankka, juurikin epilogi antoi tunteen, että olisin halunnut lukea lisää. Tuli tunne: "Noniin, nyt päästiin vauhtiin! Jokohan aloitetaan? Ai, viimeinen sivu. Ei sit varmaa aloitetakaan.."

Tämän kirjan perusteella uskaltaisin väittää, että Itäranta pitää itselleen tärkeänä nostaa yhteiskunnan keskusteluun kierrättämisen tärkeyttä ja sen vaikutuksia. Tarinan opetus on: mikäli emme pidä parempaa huolta maailmastamme, siitä ei jää jälkipolville mitään kaunista, ainoastaan länsimaalaisille vierasta selviytymistaistelua, johon kuuluu päivittäinen pohtiminen, mistä saan seuraavan vesitilkkasen janoni sammuttamiseen.



-Pikku

Ruusujen Sota - Myrskylintu

Teos: Ruusujen sota - Myrskylintu
Kirjailija: Conn Iggulden
Kustantaja: Seven / Otava
Kenelle: Erityisesti Englannin historiasta kiinnostuneet

Arvosanani: 9


Kyllä vaan, ruusujen sota ei päästänyt irti, vaan oli sitten pakko tutustua samaan aiheeseen eri sarjan kautta.  Tämä Igguldenin kirjasarja aloittaa taustoituksen paljon, paljon kauempaa kuin Gregoryn sarja, ja sen vuoksi ymmärrys koko sotkuun ja valtataisteluun lisääntyy. Kolonialismmi tuntuu olevan kaiken pahan alku ja juuri, mutta samalla myös ihmisen halu valtaan on sangen pettävä.

Conn Iggulden on vahva kirjailija, joka osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti myös ehkä vähän hankalastilähestyttävästäkin aihetta ja kuvakulmasta. Jos kritisoin Philippa Gregoryn tapaa juosta tapahtumasta toiseen, sitä väitettä ei kyllä todellakaan voi iskeä Igguldeniin, siitäkin huolimatta, että kirjailija itse myöntää jouduttaneensa historian tapahtumia saadakseen tarinasta mielenkiintoisen. Niin, kuinkas paljon kirjailija saa muuttaa historiaa, sillä kustannuksella, että kirjasta tulee luettava?
Tässä vaiheessa pieni historiafriikkiyteni nostaa päätään ja turauttaa: "Ei yhtään!!" mutta toki lukijana minun on annettava kirjailijalle se tila, jonka hän tarvitsee. Jos kirjailijan tarvitsee ottaa erivapauksia historiasta, se hänelle suotakoon. Olen silti sitä mieltä, että tiettyjen tapausten jouduttaminen siten, että mikä tosiasiassa kesti kolme vuotta, kesti kirjassa vain vuoden, tämä ehkä olisi voitu tehdä toisin. Tämä oli kuitenkin kirjailijan valinta, joten enempää en siitä naputa.

Igguldenin luoma kuninkaan vakoojamestari Derry Brewer oli aluksi mielestäni se paha ja inhottava mies, joka on ylimielinen ja vallanhimoinen. Kuitenkin alle sadan sivun jälkeen minun mielipiteeni Derrystä alkoi muuttumaan vähitellen ja loppupuolella hän oli jo muuttunut sankariksi. Pidin siitä, että Derryllä leikkaa ihan äärettömän hyvin ja hänessä on särmää, kuitenkin Derry ehkä pehmeni halinalleksi tai ainakin ns. tavalliseksi ihmiseksi, mitä vähän mietin, oliko Derryn pehmous harkittua pointin tekemistä. Onko Derry seuraavassa osassa taas ministi pahis vai pehmoutunut hyvis? Joka tapauksessa, niin ennalta arvattavaa kuin se onkin, Derry on mun lemppari!

 Igguldenin tapa kirjoittaa vaatii aluksi pientä tottumista, sillä hän pomppii, ainakin tässä teoksessa, vähän väliä henkilöstä ja maantieteellisistä paikoista toiseen. Milloin ollaan Lontoossa Derryn, Williamin ja Kuninkaan Henrik VI:n kanssa ja milloin Ranskassa Margaretan tai niskuroivien häädettävien englantilaisten luona, jne. Siitä huolimatta tarina veti mukanaan ja voisin sanoa pitäneeni tästä teoksesta enemmän kuin Valkoisesta kuningattaresta. Itseasiassa pidin niin paljon, että aloin metsästää myös kirjailijan muita teoksia itselleni ollessani vasta alle puolessa välissä teosta. (Huuto.net on tästä lähin paras ystäväni!)

Huomaan myös, että sillä on selkeästi väliä, kuka on esitelty ensin. Valkoisen kuningattaren myötä olin tietenkin päähenkilön puolella, mutta tässä teoksessa, mikä ulottuu aikaan ennen Margareta Anjoulaisen kruunajaisiakin, huoman, haluavani olla tämän puolella. Sydäntäni särki kovasti, kun yritin pitää pääni kylmänä ja muistaa, mitä on tulossa seuraavissa sarjan osissa.

Igguldenin tapa pomppia paikasta ja henkilöstä toiseen vaatii aluksi totuttelua, mutta kun pääsen henkilöihin käsiksi paremmin, huomaan tämän olevan varsin nerokas tapa osoittaa lukijalle, ettei tässäkään tarinassa ole saduista tuttuja asetelmia eli niin kutsuttuja hyviksii tai pahiksii, mutta on vain ihmisii, jotka toimivat omista lähtökohdistaan ja motiiveistaan käsin. Tässä nostan hattua kirjailijalle, sillä tällaisessa tarinassa olisi erittäin houkuttelevaa, ja helppoa, kuvata tietyt henkilöt, esim. voittajat, vain hyvinä henkilöinä ja vastustajat läpensä pahoina. Kuitenkin tällä teoksella voi ymmärtää tapahtumien todellisen kulun tai ainakin luonteen, mikäli ottaa huomioon kirjailijan ottamat erivapaudet historiasta. Kuten aiemmpana on todettu, nämä erivapaudet ovat hyväksyttäviä, mutta ne on hyvä tunnistaa, sillä teos on niin toden tuntuinen, että on pakko muistuttaa itselle, ettei kyseessä ole taikapeili, jolla näkee 100% totuuden menneestä. Kukaan ei siis ole istunut kirjoittamassa näitä henkilöiden keskusteluja ylös, jotka kirjailija olisi kääntänyt modernille kielelle. Kirjailijan tietomäärä on kuitenkin vertaansa vailla ja tämän teoksen eteen on nähty paljon vaivaa. En malta odottaa, että ehdin aloittaa kakkos osan. Toivottavasti kolmonen siirretään paperikansiin PIAN.

-Pikku