Lukumaraton

 Eilen vähän kuivaharjoittelin lukemalla Linnanmäellä kahvilassa Lucinda Rileyn Keskiyön Ruusua pidemmälle, sillä aikaa, kun mieheni ja lankoni hankkivat itselleen jännitystä elämään. Toinen lankomiehistä ainakin oli Space Shottiin joutuessaan saanut totaalihalvauksen. Näytti kuulemma suden nähneeltä oravalta. Ei varmaankaan paljoa poikennut totuudesta.  Aloitin lukumaratonin kuitenkin tänään, sunnuntaina 10.7 klo 12:28 ja tarkoituksenani on lukea omaan tahtiin sen mitä ehdin. (Hieman joutuu pyykkiäkin pesemään ja kaupassakin käymään.) Tarkoitus olisi ainakin saada luettua loppuun tuo Ystäväni Rasputin ja jonkin verran jatkaa Keskiyön ruusua, mutta saa nähdä jatkanko sittenkin jotain muuta kirjaa, vai aloitanko uuden? (Salainen paheeni, useampi teos samanaikaisesti kesken!)

Lukumaraton raporttini ja arvostelut / kommentit: 

Ystäväni Rasputin 
(lukumaraton sivut 278-355)

Ensiksi päätin lukea minulla kesken olleen JP Koskisen Ystäväni Rasputin kirjan, mikä monella erilaisella tavalla oli kiehtova.

JP Koskiselle kiitokset hämmentävästä lukukokemuksesta. Hän todellakin oli onnistunut Rasputinin kuvaamisessa hämmentävän hienosti. Rasputin sai minussa aikaan ahdistusta, vihaa, sääliä ja olipa Koskinen onnistunut myös tuomaan Rasputinin isällisen rakastettavuudenkin esiin. En ole kokenut Venäjän vallankumouksen tuntija, vain Hirvisaarelta, Boynelta ja nyt Koskiselta muutama kirja luettuna, mutta tavallaan haluaisin uskoa, että Koskisen kuvaus Rasputinista on lähinnä totuutta. Jollei Rasputin tosiaan olisi ollut niin monitahoinen, kuin tässä kirjassa, ei hän varmasti olisi kohonnut niin suureen suosioon Tsaarittaren silmissä; ei vaikka olisi pysyvästi parantanut Aleksein. Tästä varmasti monet ovat eri mieltä, mutta amatöörinä pysyn kannassani. Rasputin ei ole voinut olla 100% iljettävä ja vastenmielinen.

Tässä tarinassa oli aiheesta ja historiallisista faktoistakin johtuen aavistuksen omaisesti yhteneviä piirteitä John Boynen Tarkoin vartioidun talon kanssa. Lähinnä muutama päähenkilöön liittyvä seikka ja häivähdys loppuratkaisua, mutta siltikin näissä kaikissa yhteneväisyyksissä, eroavaisuudet ovat läsnä. Erityisesti Boynen ja Koskisen erot näkyvät Rasputinin henkilöhahmossa. Jos pitäisi valita (ja kun pitää), niin suosin suomalaista ja totean, että Ystäväni Rasputin pesee Tarkoin vartioidun talon kyllä kirkkaasti.

Kirjassa räävittömyys on koko ajan läsnä, se vähän niin kuin kuuluu asiaan, mutta sen sijaan, että Koskinen syyllistyisi sillä mässäilyyn, hän osaa taitavasti sivuttaa kliseiset sudenkuopat ja tyytyy kertomaan vain sen, mikä on oleellista ja/tai vie tarinaa eteenpäin. Tästä olen kiitollinen, mikään ei inhota enempää, kuin turha mässäily räävittömyyden alttarilla. Tässä räävittömyyskin oli siistiä. Kiitos.

Kiitän myöskin viimeisistä kahdesta sivusta. Ne kruunasivat kirjan taidokkuuudellaan ja täysin erilaisella otteella. Jollet ole Ystäväni Rasputinia lukenut, suosittelen sitä lämpimästi, mutta kiellän kajoamasta kahteen viimeiseen sivuun ennen aikojaan! Ne on sijoitettu loppuun, koska kuuluvat sinne.

Väliaikatietoja

Huomaan, että tänään minulla on hyttysen keskittymiskyky. Sivuja on tällä hetkellä kasassa vaivaiset 162. Se on vain parisen kymmentä enemmän kuin eilisen kuivaharjoittelun, huomattavasti lyhyemmän ajan lukemisen jälkeen. Yritän lohduttautua seuraavilla seikoilla:

• Olen tänään saatellut lankomiehet kavereineen takaisin pitkälle kotimatkalle kukonlaulun aikaan, minkä johdosta kävin uudelleen nukkumaan ja nukuin paljon pidempään aamupäivään, kuin olin suunnitellut.
• Olen pessyt pyykkiä.
• Olen käynyt kaupassa
• Olen kirjoittanut blogia
• Lukunopeuteni on keskimääräistä aavistuksen alhaisempi. Semmoinen fun fact, että todistetusti se, että ihminen lukee paljon EI vaikuta lukunopeuteen. Elämässään paljon lukeva mitä todennäköisimmin lukee samalla lukunopeudelle paljon, mikäli ei erityisesti treenaa lukunopeuden vauhdittamista. Eli urbaani väite "luen nopeasti, koska luen paljon" ei pidä paikkaansa. Näiden kahden välillä ei ole kausaliteettia. 
• Olen lomalla neljättä päivää, joista tämä on ensimmäinen rentoilun mahdollistava päivä, tänään pitää ottaa rennosti.
• JP Koskisen Ystäväni Rasputin oli niin ajatuksia mylläävä kirja, että aivoni kaipaavat tilaa pohtia ja hengittää. Haluan erittäin vakaasti vain ajatella
  
  Näiden lisäksi:
• Twitteri häiritsee lukemistani. Huomaan alituisesti lukevani muiden twiittejä
• Twitterissä lukumaratoniin osallistuneet päivittävät kilvan toinen toisiaan huimempia sivumääriä, ja tiedän, etten pysty yltämään samaan. (Miten joku on onnistunutkin lukemaan yli 1500 sivua?)
• Minulla ei ole aikeissa valvoa koko yötä, joten vähenevä aika alkaa muuttamaan mukavasta sunnuntaitekemisestä suorittamista. Töissä suorittaminen on ihan fine, mutta kotioloissa haluan tehdä asioita rentoudesta käsin.
• Minusta alkaa enemmän ja enemmän tuntumaan siltä, että ulkoinen paine ohjaa lukemaan, ei rakkaus lajiin.

Päätän lopettaa tältä päivältä tietäen, että tämän vuoden lukumaratoniin osallistuminen ei tuottanut toivotunlaisia tuloksia. Huomenna luen, jos tuntuu siltä, en ota enempää paineita. Kuten sanottu, harrastusten kanssa en tykkää paineesta, vaikka muulloin se on ihan fine. 

Pettymyksestä huolimatta päätän onnitella itseäni hyvästä työstä 162 sivun kohdalla. Sainpahan luettua yhden keskeneräisen kirjan loppuun ja jatkettua toista. Vaikka olen pettynyt saldoon, en kadu mitään. Saan siis onnitella itseäni. <3

Hyvää yötä! :)

Virallinen valvoja, Albert Einstein, reilu viikko sitten valvoi lukumaratonin harjoittelua. Kuppi kahvia Keisarille kertoo kotikaupungistani.

Maanantaiaamu

En ottanut paljoakaan paineita lukemisesta tänään, ja se oikeastaan kannatti. Luin 151 sivua aamun aikana Lucinda Rileyn Keskiyön Ruusua ja olen iloinen, että tein niin. Eilisen keskeyttämisen jälkeen en enää lukenut, mutta kiinnostuin taas lukumaratonista rentoudesta käsin. Nyt en valitettavasti ehdi kirjoittaa ajatuksiani Keskiyön ruususta, mutta kirjoitan viimeistään illalla. :)


Keskiyön Ruusu -mietteitä kesken olevasta kirjasta
(lukumaraton sivut su 256-341 ja ma 341-492)

Sain kirjan Bazarilta, lämmin kiitos siitä. <3

Minusta tuntuu kurjalta kirjoittaa mietteitäni kirjasta, joka ei ole vielä luettuna, sillä monia kysymyksiä on vielä auki. Nyt kirjoitan ensimmäiset hajanaiset ajatukseni. Pahoittelut, ettei tämä ole kaikenkattava ja ylevä "arvostelu".

Aloitin kirjan lukemisen samana päivänä, kun sain sen ja ihastuin Prologiin kovasti. Keskiyön ruusu seikkailee pääasiassa 1900-luvun alussa, mutta myös 2000-luvulla usean eri henkilön kautta. Mielenkiintoisimmat henkilöt ovat Anahita (1900-luku) ja Ari (2000-luku) sekä myös myöhemmin uusi näkökulma 1900-luvulta, jota ei voi paljastaa, muuten menee kirjan alku pilalle. 2000-luvulla yhtenä päähenkilöistä (tai perspektiiveistä) toimii Rebecca Bradley, ryysyistä julkisuuteen ponkaissut elokuvamaailman superjulkkis. Hänestä tulee tunne, että hänen tarinansa olen lukenut ennenkin. Tämä johtunee siitä, että Anahitan elämä on niin värikäs ja mielenkiintoinen, että tavallaan Rebeccan hahmo, melko pelkistetyksi naapurin tytöksi, joka ei halua olla vaivaksi, jää jalkoihin. Pohdin, onko Rebeccan hahmoon istutettu kirjailijaa itseään sekoitettuna ääriviivaista henkilötrendiä. Ainakin kirjailija itse on myöskin taustaltaan näyttelijä.

Anahitan elämästä kertovat osuudet imevät mukaansa. Erityisesti Intiassa vietetty aika kiehtoo minua ja vaikka ns. nykyaikaan palaaminen tuntuukin vähän jarruttelulta, pidän Arin ja Lord Astburyn hahmoista.  Harmittelen, ettei suomen kieleen voi tuoda luokkayhteiskunnallisia eroja kielen kautta, sillä toivon, että alkuperäisessä luokkaerot paistaisivat kirkkaasti läpi. Tällä hetkellä olen sivulla 531, ja pidän kirjaa mielenkiintoisena. Joitakin vihjeitä loppuratkaisusta on ripoteltu sinne tänne, ja samoin joitakin asioita on jätetty avoimeksi, joten minusta on mielenkiintoista nähdä, miten metsään arvailuni pölähtävät vai osunko sittenkin oikeaan.

Kun otan askeleen taaksepäin ja tarkastelen Rileyn kirjaa etäämmältä, nostan hattua kirjailijalle. Hän on saanut pidettyä kaiken kasassa, vaikka näin monen henkilöhyppelyn jälkeen helposti pakka leviää pahanpäiväisesti. Vaikka Rebeccassa ei ole toivomaani syvyyttä, hänen osuutensa myös vievät tarinaa eteenpäin ja ymmärrän, että hän on tärkeä kokonaisuuden kannalta. Haluan lukea kirjan loppuun ja katsoa, miten tarinassa käy. Kirjoitan paremman arvion sitten, kun olen saanut tämän kokonaan luetuksi.

Erityismainintana kiitän Eveliina Rusasta kannen suunnittelusta.

Jälkisanat

Lukumaraton ei rullannut tällä ensikertalaisella niin kuin piti. Itseasiassa ei sinne päinkään, vaikka olin kuinka ollut innostunut viikkoja etukäteen, iski kauhea ramppikammo. 

Ensivuonna osaan varautua ja lähden rentoilusta käsin. Mitä sitten, jos muut lukee 1500 sivua kevyesti. Mun tarvii vaan keskittyä rikkomaan tämän vuoden saldo ensi kerralla. :)

Kiitos lukumaratonin järjestämisestä Blogistania ja Minna Vuo-Cho! :)

Sonja-sarja

Kirjailija: Laila Hirvisaari
Kustantaja: Seven -pokkari
Kenelle: Tsaarin vallan ja sen kukistumisesta kiinnostuneille, ennenkaikkea ymmärrystä etsiville lukijoille, joita ei raskas aihepiiri säikäytä

Laila Hirvisaari on kirjoittanut henkeäsalpaavan viisiosaisen kirjasarjan, mikä on julkaistu ensimmäisen kerran vuosina 1993-1997.  (Oheisesta kuvassa on sarjan pokkariversiot, mitkä Otava on julkaissut vuosina 2014 ja 2015.) Kirjat poikkeavat toisisstaan teemoittain, sillä Sonjan elämä menee eteenpäin ja tarinaa leimaavat yhteiskunnan mullistukset. Sonja ja Valkoakaasiat ovat sarjan kevyimmät teokset tyttömäisen prinsessamaailman kaltaiset, kun taas Myrsypilvet, Satakielimetsä ja Viktoria ovat raskaammat milloin minkäkin sodan riehuessa ja lisäksi Viktoria teoksen sijoittuminen neuvostoliiton perustamiseen.

Vaikka yksittäinen kirja ei saisikaan 8:aa parempaa arvosanakseen, pidin kuitenkin kokonaisuudesta hyvin paljon, koska se antaa niin hyvän kuvauksen oman aikansa venäläisestä yhteiskunnasta ja venäläisistä ruhtinassuvuista. Kuten sanottu, jokin teos ei ollut niin kovasti mieleiseni, mutta kokonaisuus on silti mielestäni niin hieno, että sarja on yksi minun lemppareitani.

Hirvisaari on ennen kaikkea taiteilija, hänen kanvas on tekstinkäsittely ohjelma, siveltimenä on näppäimistö ja  maalina sanat, ja näillä hän maalaa hyvin realistisen tuntuisen kuvan 1800 ja 1900 -lukujen taitteesta. Viimeisimmän kirjan luin kuukausi sitten ja vieläkin minulla on tunne, kuin olisin itse elänyt Pietarissa Sonjan elinvuosina. Suosittelen sarjaa kaikille niille, jotka haluavat lukea vuosisatojen taitteesta ja ymmärtää ruhtinassukujen asemaa Venäjällä.

Alla olevat arviot sisältävät juonipaljastuksia, vaikkakin yritän olla maltillinen.

Sonja

Arvosana: 8+

Sonja Orbeliani on sarjan päähenkilö ja tietenkään nykyisyyttä ei voi ymmärtää tutustumatta ensin
menneisyyteen. Kirjasarjan nimikkoteoksessa tutustutaan siis Sonjan lapsuuteen. Hirvisaari on mielestäni upeasti osannut tuoda Sonjan lapsenkaltaisen oikukaat piirteet esiin, eikä hahmon uskottavuus mielestäni kärsi myöskään myöhemmissä vaiheissa myöhemmissä osissa, vaan Sonjan kehitysvaiheet näkyvät hänen tavassaan ajatella ja puhua.

Sonja kuvaa muistelmissaan lapsuuttaan vanhempiensa kodissa Belaja Rozassa ja myöhemmin Smolnassa opiskelujaan. Erittäin etuoikeutetusta ja itsepäisestä tytöstä on huvittava lukea, sillä kyseessä ei ole mikään "minä tahdon uuden mekon" -tyylinen hirviö, vaan pikkuinen tyttönen, joka niin hinkuu aikuiseksi keinolla millä hyvänsä. Ihastuminen Paroni Gustafiin on koskettavan lapsenkaltaista.

Lapsekkaan elämää oli kuitenkin hippasen puuduttavaa lukea, joten kirja saa siksi 8+. Kieli ja tarinan kerronta sekä kuvaukset kulttuurista ja palatseista ovat kuitenkin mielestäni aivan ihania, eikä siksi kirjaa voi sanoa huonoksi millään muotoa. Koko sarja on kuin venäläinen kulttuuripläjäys, jonka jälkeen ymmärtää hieman paremmin rakasta naapurivaltiota ja ehkä jopa omaa historiaakin. (Ei kylläkään Gustafin vuoksi.)

Valkoakaasiat

Arvosana: 9 1/2

Valkoakaasiat hyppää hieman eteenpäin ja Sonja on Ksenian hovineito ja sen seurauksena hän liikkuu paljon keisariperheen mukana mm. lomamatkoilla. Valkoakaasioissa Sonja sairastuu ja hän matkustaa Abbastumaniin toipumaan, lisäksi myös rakastuu tulenpalavasti elämänsä mieheen ja he kokevat jotain ainutlaatuista.

Olin jo ennen loppuratkaisua päättänyt numeron verran huonomman arvosanan, mutta loppuratkaisu sai kyllä tämän naisen sydämen väpättämään niin, ettei muu auttanut, kuin hilata numeroa korkeammalle. Tämä siitäkin huolimatta, että kaksikymppisen tuittupään jatkuvat typeryydet saivat minut välillä myötähäpeämään ja kokemaan erilaisia agressioita. Onko sitä nyt pakko leikkiä hengellään ja aukoa päätä keisarinnalle, vaikka tulisikin huonosti kohdelluksi? Siis onko aivan pakko kertoa niistä tunteista Ksenialle, joka on viimonen ihminen, jolle ikinä pitäisi mitään kertoa? Ja miksi sille Gustaf Mannerheimille pitää jatkuvasti nillittä samoista asioista?

Mielestäni Sonjan äidin kuoleman jälkeiset tunteet olivat hyvin koskettavia kovuutensa tähden, ja erittäin oikeutettuja tunteita omalla tavallaan. Eihän Sonjalla edes ollut äitiä. Hänellä oli synnyttäjänsä, jota tuli kutsua äidiksi, mutta joka ei oikeastaan lapsistaan ollut kiinnostunut. Sonjan äiti oli vain kiinnostunut siitä, että oli kaunis ja sai pidettyä miehensä tyytyväisenä.

Myrskypilvet

Arvosana: 8 1/2

Valkoakaasioiden ja Myrskypilvien väliin soljahtaa  noin 10 vuotta, joilta ei ole päiväkirjamerkintöjä. Tämä on mielestäni hyvin, hyvin outoa ja aiheutti minulle erittäin, erittäin suurta pettymystä. Näihin vuosiin mahtuu vaikka kuinka paljon tapahtumia, joista olisin halunnut lukea.

Kuitenkin, moni läheinen ihminen on kuollut ja Sonja palaa Pietariin surutyön ollessa vielä osin kesken. Elämä puolittain keisarinnan hovissa ei kuitenkaan ole ihan täysin helppoa ja sitten syttyy sota Japania vastaan. Sonja kunnostautuu organisoidessaan naisten osuutta sodassa. Pian Sonjalla on jopa 5 miestä rintamalla!! Mihail, Kerivi Boris, Gustaf Mannerheim, Ruhtinas Aleksander ja Ruhtinas Kostja. Aijaijai, kaikki niin hyvin rakkaita!

Tässä teoksessa käsitellään paljon historiallisia osuuksia, ja ruoditaan Venäjän levottomuuksiakin (pohjaa sille, miten kaikki myöhemmin murtuu). Se oli hyvin mielenkiintoista, sydäntäsärkevää ja joskus jopa vähän puuduttavaakin. Tämä oli hyvin raskas kirja synkeytensä takia, mutta siksi juuri oikein onnistunut. Jäin pohtimaan, mitä osalle kirjeistä tapahtui? Miksei niiden sisältöjä kerrottu, vaikka kerrottiin, että kirje oli tullut? Sonja myös hylkää kosinnan. Why, oh why? (tässä en päässyt ihan kärryille, et mikä se perimmäinen syy oikeasti oli!)

Kirjaa lukiessa minua ärsytti tavattoman paljon muutamat kieliseikat, jotka jopa lukihäiriöinen huomaa. Esimerkiksi tavutukset joissakin sanoissa keskellä riviä. Tämä lienee siitä syystä, että kirja on siirretty kovakantisesta pokkariksi(? pelkkä arvaus?), mutta silti se jättää mielestäni ikävän leiman nimen omaan huolimattomasta kustantajasta. (Tästä aiheesta mielipiteitäni lisää myöhemmässä postauksessa. Kirjoitan sen hamassa tulevaisuudessa.)

Satakielimetsä

Arvosana: 8 -

Hieno teos, mutta mä en ymmärrä Sonjaa ja hänen miesvalintojaan. Voi huhhuh.. 

Sonja jatkaa Natalian työtä orpokotien johtajattarena, sen lisäksi ensmänen maailman sota räjähtää käyntiin tämän teoksen aikana ja Sonja saa kuulla hätkähdyttäviä tietoja menneisyydestään.  Sonja ilahtuu erittäin paljon Hopkinsien tulosta ja hemmottelee lapsia rakkaudellaan. Erityisesti Viktoriaa.

Levottomuudet Pietarissa vain kasvavat ja sodan riehuessa, myös Sonja kantaa kortensa kekoon, niin kuin ennen vanhaan. Tällä kertaa kuitenkin uuden rakastetun kanssa. Minua suorastaan häiritsee tämä uusi mieshenkilö, sillä hän jää jotenkin niin sieluttomaksi ja persoonattomaksi. Kuka on tuo mies noiden sanojen takana? Hän on mielestäni koko sarjan yksi heikoimpia hahmoja. Tämä voi kuitenkin johtua ihan siitä, että muut hahmot ovat olleet niin vahvoja, että ns. normaali ja tasainen hahmo tuntuu HYVIN lattealta sen sijaan, että se tasapainottaisi, tulee tästä miehestä ennemmin muumi sarjojen Ninni - näkymätön tyttö. Kontrasti on niin suuri. (Tämä ei ole moite.) 

Venäjän levottomuudet on osattu kyllä kuvata taas erittäin hyvin. Ahdistuin itsekin. Pelkäsin oikeasti henkilöhahmojeni puolesta jatkuvasti.

Viktoria

Arvosana: 9-

Sonja on kutsunut Viktorian palaamaan Pietariin, jossa kaikki on sekaisin. Hän murattikartanossa käydessään tutustuu Sonjan entisiin palvelijoihin ja naapureihin. Sonjan naapurista Aleksei Andrejevitsista tulee tarvittu apu. Teos kuvaa neuvostoliiton aikaista tilannetta Viktorian silmin ja kaikkialla paistaa toivottomuus. Sen vuoksi kirja oli minulle erittäin raskas lukea. (Raskas ei ole synonyymi sanalle huono!)

Mielestäni Mihailista oli tullut hyvin pinnallinen, samoin myös Margaretasta. Oliko sota ja levottomuudet tosiaan muuttaneet heitä niin paljon, vai miksi he käyttäytyivät kuin olisivat ihan eri ihmisiä? Ja miksi se Viktoria ei saanut aikaiseksi kirjoittaa kotiinsa edes ihan tylsää kirjettä, jossa ei kerro mitä siellä todella tapahtuu?

Kaikki mikä oli ollut minulle rakasta, oli jo kuollut tai kuoli. Myös muraattikartano. Osa sydäntänikin kuoli näiden menetysten myötä. Loppuratkaisu oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja olin siitä pienen pohdinnan jälkeen hyvin kiitollinen.

---------------

Sonja-sarja on hieno kokonaisuus puutteineen päivineen, vaikkakin mielestäni kustannustoimittajalla olisi ollut vielä työnsarkaa jäljellä, on sarja siltikin upea kuvaus mahtavasta Venäjän keisarikunnasta, sen elämästä, kuihtumisesta, murenemisesta ja neuvostoliiton myötä myös kuolemisesta. Ymmärrys venäläiseen katsontakantaan kasvoi tämän sarjan myötä, samoin matkakuume. (Tahtoo Pietariin!!) Sonjan elämään palaan varmasti uudelleen. 

-Pikku