Punainen Kuningatar

Teos: Punainen Kuningatar
Kirjailija: Philippa Gregory
Kustantaja: Bazar
Kenelle: Historiallisista, mutta ei niin valikeaselkoisista teoksista pitäville lukijoille

Arvosana: 8

1400-luvun ruusujen sota jatkuu. Tai siis pitäisikö sanoa laajenee, vai että yksityiskohdat tarkentuvat? Margareta on Henrik VI:n pikkupikkuserkku (kolmannetserkukset) ja siten Lancastereiden huonetta. Sen sijaan myöhemmin kirjassa seikkaileva, ensimmäisen kirjan sankari, kuningas Edward, on vallananastaja ja näin ollen Margaretan mielestä Jumalan itsensä kirouksen ansainnut. Harmi vain, kun Margaretan pahaksi onneksi Edward vain on niin sikiävää sorttia, että lapsia tulee vuodesta toiseen ja perillisiä (poikia) peräti kaksi koko aviollisten lasten kööriin (plus äpärät), mikä niin kovasti kismittää Margaretaa, joka on onnistunut synnyttämään vain yhden lapsen koko elämänsä aikana. Savuavaa kiukkua onneksi lievittää hieman se, että hänen lapsensa on poika ja näin ollen Margaretan silmissä laillinen perillinen. Vahinko vain, että lähes koko aikuistuvan elämänsä ajan Henrik Tudor joutuu kasvamaan maanpaossa.

No anyway! Punainen kuningatar kertoo siis samoisista tapahtumista, kuin Valkoinen kuningatar, tosin tällä kertaa Lacastereiden näkökulmasta. Teoksesta käy hyvin selväksi kuka on kuka: Lancasterit ainoita oikeita kruunun perillisiä, sillä he ovat Edward III:stä jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa, ja päähenkilö Margaret Beaufort (myöhemmin Tudor, Stafford ja Stanley) on kuningas Henrik VI:n vannoutunut ihailija.


Margaretan tekee mielenkiintoiseksi hahmoksi se, että hänessä yhdistyvät kaikki mielikuvani keskiaikaisesta vallankahvassa roikkuvasta kristitystä kuin vain olla ja voi. Margareetan ehdottomaksi esikuvaksi nousee jo pienenä tyttönä Jeanne d´Arc lujan uskonsa ja rohkeutensa vuoksi. Margareetan oma usko alkoi selkeästi viattomasta rakkaudestaan Jumalaan, mutta nuoreen ja vaikutuksille alttiiseen mieleen on silti
helppoa istuttaa ylpeyden siemen, niin oman äitinsä kuin milloin minkäkin auktoriteetin ansiosta. Margareta yrittää vastustaa äitinsä opetuksia ja aikeita sekä unelmoi puhtaasta ja pyhästä elämästä luostarissa, jossa hän voisi oppia tuntemaan pyhiä kirjoituksia. Lisäksi mielenkiintoa henkilöä kohtaan lisä varsinkin Margaretan aikuisällä tämän viljelemät ajatukset Elisabeth Yorkilaisesta ja erityisesti syytökset noituudesta.


Margaretan kohtaloksi kuitenkin osoittautuu niin monen keskiaikaisen tytön traaginen kohtalo, ja hän joutuu naimisiin aivan liian aikaisin (Oliko Margareeta peräti 12 -vuotias?). Tuon pienen tytön elämä ja maailma murtuu, kun hän joutuu yli kaksi kertaa itseänsä vanhemman miehen sänkyyn ja omaisuudeksi. Ja kuka on tuo uusi omistaja? No Henrik VI:n velipuoli Edmund Tudor tietenkin, eli Margareetan pikkupikkuserkku. (Hyvin menee, mutta menköön, NOT!) Tuloksena on vuoden

yrityksen jälkeen perillinen Lancastereille ja Tudoreille. Synnytys on kuitenkin kaikkea muuta kuin toivotunlainen, mikä johtunee ainakin osittain Margaretan liian nuoresta iästä. Synnytyksen aikana, lähes kuoleman kielissä Margaretan mukana tullut palvelija, eli vahtija, muistuttaa lapsenpäästäjiä Margaretan oman äidin määräyksestä: "jos täytyy valita, lapsi jätetään henkiin" -meiningistä. Tämä tietenkin jättää pysyvän jäljen tyttöpoloisen sielunmaisemaan.


Elämä ei kulje helppoja teitä, ja pian vasta pieni tyttönen huomaa olevansa äiti, leski ja rakastunut edesmenneen miehensä veljeen, tietäen, ettei yhteistä tulevaisuutta ole ja hänen poikansa tie seuraavaksi kuninkaaksi on pitkä ja rosoinen. Taas kerran Margareta löytää itsensä tilanteesta, jossa hän päätyy naimakauppojen kohteeksi. Tällä kertaa miehelle, joka on suorastaan rauhaa rakastava pelkuri keskellä kaikkien aikojen mehukkainta serkussotaa, jolloin katsotaan kuka on kenenkin puolella. Erittäin turvallinen vaihtoehto sanoisin, mutta tässä vaiheessa Margareetan katkeruus ja vallanhimo on alkanut jo kasvaa. Siitä huolimatta, että Margaretan sydän alkaa tummua vihasta ja katkeruudesta, hän alati haaveilee pyhästä elämästä ja eräänlainen kieroutunut ylpeys omaan paremmuuteensa ja pyhyyteensä kietoo hänen mielensä. Ihan hengästyn. Miten voi olla noin tekopyhä ihminen näkemättä sitä itse?

Uskon, että mikäli Margareta olisi tosiaan saanut elämässään erilaiset kortit, hän olisi ehkä saattanut perustaa Engallin historian ihmeellisimmän ja laajalle levittäytyneimmän luostarikunnan ja orpokodin, Hän päätyi kuitenkin käyttämään uskoaan ja sokaistui vallantavoittelustuaan pojalleen niin kovasti, että vain yhtä harhaisesti voi käydä niille, jotka tekevät uskontonsa nimissä hirmutekoja. Uskon, että muun muassa ristiretket ovat saaneet alkunsa yhtä sokaistuneesta uskosta yhdistyneenä rahan- ja vallanhimoon. Margaretan äidinrakkaudelle, suojeluvaistolle, ylpeydelle sekä vihalle Yorkeja kohtaan ei näytä tulevan loppua.

Vaikka Gregory onkin onnistunut kuvaamaan Margaretan motiiveja hyvin, on ylpeydestä ja vihasta  toisinaan vähän raskasta lukea. Margareta on niin negatiivinen ja surullinen hahmo, että hänen tarinaansa on sekä puuduttavaa että sydäntäsärkevää lukea. Vaikka Gregoryn tapa kiitää kohtauksesta toiseen on mukavaa, on hänellä silti oma tapansa jättää niin monia asioita huomaamatta. Sarjan lukeminen on melko kahtiajakoista lukea, sillä samaan aikaan haluan tietää Gregoryn näkemyksen tapahtumien kulusta, sillä hän on selkeästi tehnyt pitkän tutkimuksen aiheesta (kts lähdeluottelo) ja samalla toivoisi koko ajan, että henkilöhahmot olisivat jotenkin aavistuksen vahvemmat. Kuitenkin tapahtumien toisto hieman puuduttaa.

Vaikka Punainen kuningatar on itsenäinen teos, on se kutienkin nähdäkseni niin kovasti jatko-osa, ettei sitä kannata lukea ilman kunnon pohjatietoja tai että on lukenut Valkoisen kuningattaren. Tämä johtuu siitä, että vaikka teoksessa kerrataankin kaikki samat tapahtumat, mitä Valkoisessa kuningattaressa, Gregory pysyy tyylilleen uskollisena ja juoksee tilanteesta toiseen, enkä usko, että olisin osannut yhdistellä tilanteita, syitä tai seurauksia toisiina, mikäli en olisi tutustunut aiheeseen ykkösosan kautta.

-Pikku

Sinulle, joka rakastat Prinsessaunelmia ja pinkkiä hattaraa

En ollut uskoa silmiäni, kun useamman sattumuksen seurauksena Prisman verkkokaupan sivuilla minua tuijotti Kiera Cassin  The Selectionin kannesta tuttu punahiuksinen nainen upeassa sinertävässä iltapuvussaan, ja kannessa luki suomeksi Valinta.

Sivuhuomautuksena, että The Selection on myynyt Yhdysvalloissa 3 miljoonaa kpl ja muualla maailmassa 2,5 miljoonaa, eli yhteensä 5,5 miljoonaa kpl! Sarjasta on myös tuossa elokuvasarja.
JA nyt ensimmäinen osa on saatavilla suomeksi.

Olin joitakin viikkoja aikaisemmin pyytänyt Kanadassa asuvaa ystävääni metsästämään minulle Cassin sarjan jo ihan vain sen kauniin ulkoasun takia. Olemme muuttaneet uuteen asuntoon, ja ylimääräinen huoneemme on vierashuoneen sekä kirjaston hybridi, johon haluan nämä kauniskantiset kirjat. Tietenkin ilahduin, kun huomasin, että nyt kyseinen sarja on saatavilla myös suomeksi, sillä mielummin suomenkielinen kuin vieraskielinen. Näin on monestakin eri syystä. Haluan lukea omalla äidinkielelläni, haluan tukea kääntäjien työtä, ja haluan, että jatkossakin kustantajat kääntävät erilaisia kirjoja.

Pelkäsin kuitenkin kovasti, ettei Valinnan virallisella suomenkielisellä kustantajalla, Pen & Paperilla ole aikeita jatkaa sarjaa tai että kirjan kannet muutetaan. Nopea sähköpostin vaihto Pen & Paperin  kanssa osoitti pelkoni turhaksi. Ensinnäkin he olivat innostuneita Valinnasta ja vakuuttelivat, että suunnitelmissa on julkaista lisää ja ehdottomasti alkuperäisillä kansilla. JES! En ymmärrä mikä vimma kustantajilla on uudistaa kirjojen kannet, vaikka alkuperäiset ovat loistavat. Jotkut tekevät niin jopa kesken sarjan, eivätkä vaihdetut kannet välttämättä aina ole paremmat kuin alkuperäiset. Pen & Paperin edustaja ystävällisesti kertoi, että sarjan kakkososan julkaisupäivämäärä on heillä vielä mietinnässä.

Kiera Cass kirjoittaa YA kirjoja (Young Adult = Nuoret Aikuiset), joille tunnusomaista on, että päähenkilöt ovat n. teini-ikäisiä, ja yleensä YA kirjat ovat sen ikäisten suosiossa. Tämä sarja on ensimmäisen osan takakannen perusteella erittäin tervetullut tuulahdus keveyttä, nuoruutta, viattomuutta ja prinsessakermakakkumaista pikku kapinointia. Tämän prinsessaunelman  päähenkilönä nähdään ihan tavallinen tyttö, joka päätyy vasten tahtoen kilpailemaan 34:n muun kuvankauniin tytön kanssa Prinssi Maxonin puolison tittelistä.

Odotan kovasti tämän kauniin kirjan lukemista, sillä juuri nyt olisi oikein hyvä aika pienelle välipalalle, jossa voi vain nauttia kaikesta kauniista ja itse lukemisesta.

-Pikku

Ps.
Seuratkaa Pen & Paperin Instagram tiliä, jossa julkaistaan Valinta -aiheinen kilpailu ihan lähi aikoina. 

Valkoinen kuningatar

Teos: Valkoinen Kuningatar

Kirjailija: Philippa Gregory

Kustantaja: Bazar

Arvosana: 8 ½

Valkoinen kuningatar kertoo 1400-luvun ruusujen sodasta ja nimenomaan "vallananastajakuninkaan" eli Yorkin Edwardin alempisäätyisestä vaimosta, jonka suvusta tuli "nousukkaita" avioliiton myötä. Elisabeth, omaa sukukaan Woodville, myöhemmin Grey ja Rivers sekä Englannin kuningatar, omaksuu hovin tavat ja juonittelut äitinsä ja veljiensä avustuksella. 

Kirjan teki erilaiseksi se, että Elisabethin äiti uskoo peritytyvänsä Melusinasta eli veden jumaattaresta, ja niinpä Elisabeth on äitinsä tavoin taipuvainen turvautumaan taikauskoon ja eräänlaisiin perimmäisuskomuksellisiin tapoihin hädän tullen. Kyse ei ole varsinaisesti sellaisesta taikuudesta, jota ehkä ensin ajattelemme tai noidasta, jolla on yliluonnollisia voimia esim kädestä lähtevät tulipallot, ajatustenluku ja lentäminen, niin kuin vaikka Harry Potterissa. Kyse on pikemminkin taikauskosta, joista heidänkin mielestään puolet on totta ja puolet humpuukia, he vain eivät tiedä mikä milloinkin on sen todempi puoli, joten siksi pelaavat varmanpäälle. Esimerkiksi, silloin, kun Elisabeth kovasti tahtoi Edwardin itselleen, Elisabet kävi äitinsä neuvosta joka päivä nykimässä narua läheisen joen luota. Viimeisenä päivänä hän nosti joesta esineen, jossa oli viittaus kuninkaallisuudesta, eikä aikaakaan, kun he olivat naimisissa. 

Vaikka yleensä en pidä taikuuteen liittyvästä kirjallisuudesta, tämä oli kuitenkin ihan luettava, koska taikuudella ei mässäilty, mutta ennemmin näytettiin, miltä keskiaikaisella taikuudella ja noituudella on ehkä tarkoitettu. Minua itseäni aina kiehtoo lukeminen, jos voin laajentaa ymmärrystäni toisia ihmisiä kohtaan, ja tämä teos antoi ajatuksia keskiaikaisista noidista ja noitavainoista, vaikkei noitavainot olleetkaan kovin tapetilla tässä kirjassa.

Gregory kirjoittaa ennen kaikkea valtataistelusta. Näitä valtataisteluita käydään niin Lancastereiden ja Yorkien välillä, kuin myös Yorkin sisälläkin. Toisin sanoen valtakuntaa repineet serkussodat laajenivat myös valtakuntaa entistä enemmän repiviksi veljessodiksi. Valkoinen kuningatar keskittyy Elisabethin näkökulmaan tapahtumista, ja muut sarjan osat kuvaavat samat tapahtumat eri henkilöiden näkökulmasta, mikä on mielenkiintoista, koska silloin pääsee kurkkaamaan eri motiiveihin samoihin tilanteisiin. Olen nyt lukenut Valkoisen ja Punaisen kuningattaren ja uskaltaisin väittää, että Gregory tosiaankin kirjoittaa nimenomaan tapahtumista ehkä jopa henkilöhahmojenkin kustannuksella. Itsestäni tuntui siltä, että hänellä oli kiire juosta tapahtumasta toiseen, korostaa jotain tiettyä ominaisuutta henkilössä, kertoa taisteluista ja siitä, kuka oli kenenkin puolella, mutta henkilöhahmot itsessään jäivät vähän ohuiksi ja ehkäpä sangen yksipuolisiksi.

Ruusujen sota, johon kietoutuvat niin Lancasterit, Yorkit kuin myös myöhemmin Tudoritkin. Nimitys tulee kunkin suvun tunnuksena käytetyistä ruusuista.

Tämän teksen eduksi on kuitenkin pakko lukea se, että vaikka Elibethin ja Edwardin suhde ei ole tämän kirjan keskus, niin oli virkistävää kerrankin lukea teos, jossa kuningas saa itsellensä puolison, jota rakastaa. Okei, pakko myöntää, ettei mielestäni rakkauteen saatika avioliittoon kuulu pettäminen, ja että tämä kirja on ehkä moralisesti aika susi muutoinkin, mutta tämän pointtina onkin historia ja valtataistelut, joten olkoon. Mikäs minä olen tuomitsemaan muutama sata vuotta sitten kuollutta Englannin vallananastajakuningasta hänen lukuisista naisseikkailuista, ja "muutmasta" murhasta tai sättimään hänen puolisoaan kerettiläisyydestä? What happened, it happened.

Hankalinta minusta oli kuitenkin tottua reippaasti eteneviin kuukausiin ja vuosiin, mutta jossain vaiheessa siihen tottui. Monet ovat myöskin kritisoineet siitä, että samannimisiä henkilöitä vilahti tekstissä jatkuvasi ja heidän mielestään on ollut hankalaa seurata sitä, kenestä puhutaan kulloinkin. Itse en kumma kyllä kokenut sitä hankalaksi, ja tämä ihmetyttää minua itseänikin, sillä yleensähän olisin varmasti kokenut tämän sekavaksi. Ehkä nyt olin kuitenkin jotenkin juonessa niin kiinni alusta lähtien, etten kokenut häiritseväksi saman nimisten ihmisten risteilevyyttä alituisesti. Muistan, että vain kerran jouduin lukemaan kahteen kertaan, jotta varmisuin kummasta oli kyse.

Jäin pohtimaan, entistä sotatapaa, kuten kirkkoturvaa ja tietynlaisia lainalaisuuksia, joita ennen on sodittaessa noudatettu puolin ja toisin, vaikka lahtaaminen onkin ollut hyvin brutaalia. Tässä on mielestäni kiinnostava balanssi, sillä samalla on kunnioitettu tiettyjä asioita, mutta sitten kun ollaan siinä varsinaisessa taistelussa, niin kaikki keinot ovat olleet sallittuja.
Myöskin kiinnostavaa jälkipohdintaa heritti kirjan valtataisteluiden sivutuotteena tullut juonitteluiden määrä. Joskus tuntuu, että ihmiset ehkä ajattelevat, että "ennen oli heleppoo, kun vaan oli joku joka sano mite tehää ja kaikki muut totteli." Niin, ehkä ne alamaiset tottelivat, mutta kyllä sitä politikoinnin määrää on ollut aina. Valtaa lähellä olevat ovat aina halunneet käyttää tilannetta ja asemaansa edukseen ja niitä isoja pahoja 'herroja' aka kansanedustajia (ja käytännössä ketä tahansa, joilla on enemmän rahaa kuin itsellä) on aina ollut.
Kuinka hankalaa ja pelottavaa onkaan ollut puolustaa omaa "oikeuttaan" kruunuun ruusujen sotien aikana kahtiajakautuneessa Englannissa, jossa kenenkään luotettavuudesta ei voi olla varma. Oletko sittenkin yksin asiasi kanssa? Huiputatko sinä vihollistasi soluttautumalla, vai huiputtavatko he samalla soluttautujalla sinua?  Voit luottaa taistelukentällä vain ja ainoastaan perheenjäseniisi ja lähimpiin ystäviisi, että he taistelevat puolellasi. Vai voitko?

-Pikku

Musta tuntuu, et Tänään alkaa Uusi luku

JOULU!!

Meillä on tapana mennä joulun ja uudenvuoden aikana sekä minun perheeni luokse, että mieheni isän kuin myös äidin luokse, ja sen vuoksi ajellaan Suomea ristiin ja rastiin. Tähän menee aina aika paljon aikaa, ja siksi myöskin "tekemispussukka" on syytä pakata huolella. Minulla lähtee perinteisesti mukaan kirjoja ja useampi pari sukankutimiani. Koskaan ei voi tietää, että millaisella lukufiiliksellä sitä reissun päällä on, joten mukaan lähtee kaksi varmaa ja kaksi ylimääräistä kirjaa "just in case" -periaatteella.

Oheisesta kuvasta näette mukaani tulleet kirjat ja kolme lahjaksi saatua dekkaria, joista yksi toimii kuvassa korokkeena. :D Mieheni mummo lahjoittaa meille usein kirjoja. Tämän vuoden genre oli dekkarit. Saas nähä miten mun käy.. Uskallanko nukkua ollenkaan kolmeen viikkoon, jos noista jonkun luen! ;)
Minulla oli myös lisäksi Antto Terraksen Stockmnn Yard, mutta en ole nähnyt sitä etsinnöistä huolimatta muutamaan päivään. Voisin vaikka vannoa, että kannoin sen kädessäni sisään autosta astuttuani, koska olin lueskellut sitä juuri välipalalukemisena. Ilmeisesti Stockan etsivätoimistosta kertova kirja paljastaa kansalle cooleimmat pöllimiset, ja piiloutuu silloin, kun kokee itsensä uhatuksi. Ehkä se luulee minun välipalalukemisellani tarkoittavan, että syön kirjan. :D heheh.. :D

Olen nyt lukenut kaksi Philippa Gregoryn kirjaa (Valkoinen kuningatar ja Punainen Kuningatar), joiden perään ajattelin ahmia Sinisen herttuattaren, mutta matkalle ottamani Ildefonso Falconesin Paljasjalkainen kuningatar taitaa nyt varakirjana tullakin tarpeeseen. Petyin hieman siihen, että tämä Philippa Gregoryn ruusujen sotaa käsittelevä kirjasarja ei etene, vaan itseasiassa käsittelee samaa asiaa eri näkökulmista. Tästä tympääntyneenä on pakko vaihtaa hetkeksi aihetta -- muuten tulee samat taistelut ihan korvista ulos. Sitäpaitsi on ihan mukavaa vaihtaa 1400-luvun Englannista 1700-luvun Espanjaan. Eli Paljasjalkainen kuningatar on varmasti oikein hyvä valinta nyt näiden kuningatarnimikkeiden jatkeeksi.

Ainakin aikaisemmin lukemani kirja samalta kirjailijalta (Meren Katedraali) oli loistava, ja vaikka kirjan takakansi ei vanginnut mukaansa nyt aivan erityisemmin, aijon silti ainakin yrittää lukea kirjan. Jos vanhat merkit pitävät yhtään paikkaansa, niin kirja tulee olemaan kuitenkin huikaiseva lukukokemus. (Meren Katedraali oli myös takakannen perusteella mielestäni kuolettavan tylsä, mutta siitä huolimatta siinä oli jotain, minkä vuoksi se vain oli luettava.) Harmi vain, että tämä kansi ei ole yhtä kaunis, kuin esim ruotsinkielisessä teoksessa. Niinhän ne väittää, ettei saa tuomita kirjaa kansien perusteella.. Yritän nyt omasta mielipiteestäni huolimatta kerrankin noudattaa tätä perimätietona tullutta neuvoa. (Mielestäni juuri kirjan kohdalla tämä väite ON väärin. Tästä voisin kirjoitella joku toinen kerta.)

Nyt toivottelen osaltani hyviä jouluja! Jouluhan kestää minun mielestäni aina joulukuun vimppaan päivään asti. Joskus jopa pidempänkin, eihän se nyt niin päivän päälle oo! ;) Joten
                                  Have a very ....

Kun ei ole mitään luettavaa...

Se on oikeesti hippasen verran rasittava tunne, kun selailee kirjojaan, tekee ihan valtavasti mieli lukea jotain, mutta kun mikään hankittu teos ei puhuttele sillä tavalla. Jokainen teos tuntuu jotenkin vähän mälsältä tai fiilis ei ole sopiva. Minä olen oikeastaan kirjamessujen jälkeen potenut tällaista fiilistä. Helsingin kirjamessut olivat kirjahyllylleni itseasiassa aika kova paikka, sillä uusia kirjoja tuli ostettua kappalemäärältään enemmän kuin olin ajatellut, vaikka budjetti ei natissutkaan liitoksista. Kovin pahasti. ;)



Vaikka Laila Hirvisaaren Viktoria ei ollut sarjan kevyin kirja, tempaisi se silti minut mukaansa. Olen tässä välissä lukenut kaksi kirjaa, joista toinen oli pettymys ja toisesta oli odotettavissa pettymys. Kirjamessujen kirjoista olen säästellyt Mark Helprinin Talvista tarinaa, koska haluan, että ulkona on lunta ja voin oikeasti sukeltaa talveen, elokuvan trailerin jälkeen kirja on vain hyllyssäni huutanut: "Lue minut! Lue minut NYT!"

Harmi vain, ettei mikään muu kirja ole. Sillä olen päättänyt, että joululomalla on Helprinin vuoro ja sitä ennen pitäisi innostua jostain muusta kirjasta. Eilen menin sänkyyn Viktoria Hislopin Saaren kanssa, mutta nukahdin heti, eli en päässyt takakantta pidemmälle. (Halusin muistella, että miksikäs tämä kirja oli tullut ostettua ja siksi luin takakannen, mutta...) Tänään Saari ei kuitenkaan enää inspannut. Olen nyt ajatellut mennä nukkumaan Philippa Gregoryn Valkoisen kuningattaren kanssa. Saa nähdä kuinka tässä käy.

Olen ruvennut siirtämään Driveen listaukset minun ostamistani kirjoista. Silloin minulle konkretisoitui todellakin tilanteeni vakavuus. Minulla on 12 kirjaa kesken ja kaikista ostamistani kirjoista minulla on yhteensä 37 täysin lukematta. En taida kehdata pyytää äidiltä joululahjaksi kirjoja... Huomauttaisin, että kirjat ovat tosiaankin jääneet kesken jostakin syystä. Ne odottavat oikeanlaista fiilistä tullakseen luetuksi loppuun. JA minun puolustuksekseni sanoisin myös, että minulla on 37 kirjaa luettuna. ;) Eli tasan saman verran kuin lukematta! :D

Nyt minulla on vain yksi dilemma.. Olisi palava halu lukea jokin niistä täysin lukemattomasta kirjasta, mutta kun mikään ei inspaa..

Kaikista eniten minua ärsyttää aavistus siitä, ettei Talvinen tarina ehkä olekaan kaiken tämän jännityksessä olemisen arvoinen. Ainakin yksi kaverini lipsautti, etteivät ensimmäiset 5 sivua etene mihinkään.. Liekö totta vai ei.. En tiedä, mutta se ei kuullostanut kovin lupaavalta. Toivon todella, ettei kirja kaiken tämän odottelun jälkeen ole todella surkea tai että se lakkaisi puhumasta minulle nuo sanat: "Lue minut! Lue minut NYT!"

Tää on siis niin tätä... 1st world problems!! Toivottavasti joku teistä ymmärtää, mitä mä tarkoitan, enkä oo yksin tän asian kanssa. Kaikista hauskointa oli, kun olin tätä ongelmaani pohtimassa muutama viikko sitten, facebookissa minua vastaan käveli Goodwill Librarianin kaksi samaan aihetta käsittelevää kuvaa:

https://www.facebook.com/GoodwillLibrarian/photos/pb.310191092352735.-2207520000.1448747045./975368145835023/?type=3&theater

https://www.facebook.com/GoodwillLibrarian/photos/pb.310191092352735.-2207520000.1448747045./975370135834824/?type=3&theater

Ihan 130:tä kirjaa en omista, mutta siitä huolimatta, minulla ei ole mitään luettavaa!! :D
(Edit. huom! siis jos mieheni kirjoja ei lasketa! Ja niitähän ei lasketa, koska vaikka avioliitossa kaikki on yhteistä, niin kirjat eivät kuulu tähän yhteisomistuksen sopimuksen piiriin mielestäni! Ugh, olen puhuntu.)

Nyt yritän tosiaankin mennä ja lukea sitä Valkoista kuningatarta.. Saa nähdä kuin mun käy. ;) Toivottavasti se imaisee minut mukaansa!

-Pikku

Sonja-sarja

Kirjailija: Laila Hirvisaari
Kustantaja: Seven -pokkari
Kenelle: Tsaarin vallan ja sen kukistumisesta kiinnostuneille, ennenkaikkea ymmärrystä etsiville lukijoille, joita ei raskas aihepiiri säikäytä

Laila Hirvisaari on kirjoittanut henkeäsalpaavan viisiosaisen kirjasarjan, mikä on julkaistu ensimmäisen kerran vuosina 1993-1997.  (Oheisesta kuvassa on sarjan pokkariversiot, mitkä Otava on julkaissut vuosina 2014 ja 2015.) Kirjat poikkeavat toisisstaan teemoittain, sillä Sonjan elämä menee eteenpäin ja tarinaa leimaavat yhteiskunnan mullistukset. Sonja ja Valkoakaasiat ovat sarjan kevyimmät teokset tyttömäisen prinsessamaailman kaltaiset, kun taas Myrsypilvet, Satakielimetsä ja Viktoria ovat raskaammat milloin minkäkin sodan riehuessa ja lisäksi Viktoria teoksen sijoittuminen neuvostoliiton perustamiseen.

Vaikka yksittäinen kirja ei saisikaan 8:aa parempaa arvosanakseen, pidin kuitenkin kokonaisuudesta hyvin paljon, koska se antaa niin hyvän kuvauksen oman aikansa venäläisestä yhteiskunnasta ja venäläisistä ruhtinassuvuista. Kuten sanottu, jokin teos ei ollut niin kovasti mieleiseni, mutta kokonaisuus on silti mielestäni niin hieno, että sarja on yksi minun lemppareitani.

Hirvisaari on ennen kaikkea taiteilija, hänen kanvas on tekstinkäsittely ohjelma, siveltimenä on näppäimistö ja  maalina sanat, ja näillä hän maalaa hyvin realistisen tuntuisen kuvan 1800 ja 1900 -lukujen taitteesta. Viimeisimmän kirjan luin kuukausi sitten ja vieläkin minulla on tunne, kuin olisin itse elänyt Pietarissa Sonjan elinvuosina. Suosittelen sarjaa kaikille niille, jotka haluavat lukea vuosisatojen taitteesta ja ymmärtää ruhtinassukujen asemaa Venäjällä.

Alla olevat arviot sisältävät juonipaljastuksia, vaikkakin yritän olla maltillinen.

Sonja

Arvosana: 8+

Sonja Orbeliani on sarjan päähenkilö ja tietenkään nykyisyyttä ei voi ymmärtää tutustumatta ensin
menneisyyteen. Kirjasarjan nimikkoteoksessa tutustutaan siis Sonjan lapsuuteen. Hirvisaari on mielestäni upeasti osannut tuoda Sonjan lapsenkaltaisen oikukaat piirteet esiin, eikä hahmon uskottavuus mielestäni kärsi myöskään myöhemmissä vaiheissa myöhemmissä osissa, vaan Sonjan kehitysvaiheet näkyvät hänen tavassaan ajatella ja puhua.

Sonja kuvaa muistelmissaan lapsuuttaan vanhempiensa kodissa Belaja Rozassa ja myöhemmin Smolnassa opiskelujaan. Erittäin etuoikeutetusta ja itsepäisestä tytöstä on huvittava lukea, sillä kyseessä ei ole mikään "minä tahdon uuden mekon" -tyylinen hirviö, vaan pikkuinen tyttönen, joka niin hinkuu aikuiseksi keinolla millä hyvänsä. Ihastuminen Paroni Gustafiin on koskettavan lapsenkaltaista.

Lapsekkaan elämää oli kuitenkin hippasen puuduttavaa lukea, joten kirja saa siksi 8+. Kieli ja tarinan kerronta sekä kuvaukset kulttuurista ja palatseista ovat kuitenkin mielestäni aivan ihania, eikä siksi kirjaa voi sanoa huonoksi millään muotoa. Koko sarja on kuin venäläinen kulttuuripläjäys, jonka jälkeen ymmärtää hieman paremmin rakasta naapurivaltiota ja ehkä jopa omaa historiaakin. (Ei kylläkään Gustafin vuoksi.)

Valkoakaasiat

Arvosana: 9 1/2

Valkoakaasiat hyppää hieman eteenpäin ja Sonja on Ksenian hovineito ja sen seurauksena hän liikkuu paljon keisariperheen mukana mm. lomamatkoilla. Valkoakaasioissa Sonja sairastuu ja hän matkustaa Abbastumaniin toipumaan, lisäksi myös rakastuu tulenpalavasti elämänsä mieheen ja he kokevat jotain ainutlaatuista.

Olin jo ennen loppuratkaisua päättänyt numeron verran huonomman arvosanan, mutta loppuratkaisu sai kyllä tämän naisen sydämen väpättämään niin, ettei muu auttanut, kuin hilata numeroa korkeammalle. Tämä siitäkin huolimatta, että kaksikymppisen tuittupään jatkuvat typeryydet saivat minut välillä myötähäpeämään ja kokemaan erilaisia agressioita. Onko sitä nyt pakko leikkiä hengellään ja aukoa päätä keisarinnalle, vaikka tulisikin huonosti kohdelluksi? Siis onko aivan pakko kertoa niistä tunteista Ksenialle, joka on viimonen ihminen, jolle ikinä pitäisi mitään kertoa? Ja miksi sille Gustaf Mannerheimille pitää jatkuvasti nillittä samoista asioista?

Mielestäni Sonjan äidin kuoleman jälkeiset tunteet olivat hyvin koskettavia kovuutensa tähden, ja erittäin oikeutettuja tunteita omalla tavallaan. Eihän Sonjalla edes ollut äitiä. Hänellä oli synnyttäjänsä, jota tuli kutsua äidiksi, mutta joka ei oikeastaan lapsistaan ollut kiinnostunut. Sonjan äiti oli vain kiinnostunut siitä, että oli kaunis ja sai pidettyä miehensä tyytyväisenä.

Myrskypilvet

Arvosana: 8 1/2

Valkoakaasioiden ja Myrskypilvien väliin soljahtaa  noin 10 vuotta, joilta ei ole päiväkirjamerkintöjä. Tämä on mielestäni hyvin, hyvin outoa ja aiheutti minulle erittäin, erittäin suurta pettymystä. Näihin vuosiin mahtuu vaikka kuinka paljon tapahtumia, joista olisin halunnut lukea.

Kuitenkin, moni läheinen ihminen on kuollut ja Sonja palaa Pietariin surutyön ollessa vielä osin kesken. Elämä puolittain keisarinnan hovissa ei kuitenkaan ole ihan täysin helppoa ja sitten syttyy sota Japania vastaan. Sonja kunnostautuu organisoidessaan naisten osuutta sodassa. Pian Sonjalla on jopa 5 miestä rintamalla!! Mihail, Kerivi Boris, Gustaf Mannerheim, Ruhtinas Aleksander ja Ruhtinas Kostja. Aijaijai, kaikki niin hyvin rakkaita!

Tässä teoksessa käsitellään paljon historiallisia osuuksia, ja ruoditaan Venäjän levottomuuksiakin (pohjaa sille, miten kaikki myöhemmin murtuu). Se oli hyvin mielenkiintoista, sydäntäsärkevää ja joskus jopa vähän puuduttavaakin. Tämä oli hyvin raskas kirja synkeytensä takia, mutta siksi juuri oikein onnistunut. Jäin pohtimaan, mitä osalle kirjeistä tapahtui? Miksei niiden sisältöjä kerrottu, vaikka kerrottiin, että kirje oli tullut? Sonja myös hylkää kosinnan. Why, oh why? (tässä en päässyt ihan kärryille, et mikä se perimmäinen syy oikeasti oli!)

Kirjaa lukiessa minua ärsytti tavattoman paljon muutamat kieliseikat, jotka jopa lukihäiriöinen huomaa. Esimerkiksi tavutukset joissakin sanoissa keskellä riviä. Tämä lienee siitä syystä, että kirja on siirretty kovakantisesta pokkariksi(? pelkkä arvaus?), mutta silti se jättää mielestäni ikävän leiman nimen omaan huolimattomasta kustantajasta. (Tästä aiheesta mielipiteitäni lisää myöhemmässä postauksessa. Kirjoitan sen hamassa tulevaisuudessa.)

Satakielimetsä

Arvosana: 8 -

Hieno teos, mutta mä en ymmärrä Sonjaa ja hänen miesvalintojaan. Voi huhhuh.. 

Sonja jatkaa Natalian työtä orpokotien johtajattarena, sen lisäksi ensmänen maailman sota räjähtää käyntiin tämän teoksen aikana ja Sonja saa kuulla hätkähdyttäviä tietoja menneisyydestään.  Sonja ilahtuu erittäin paljon Hopkinsien tulosta ja hemmottelee lapsia rakkaudellaan. Erityisesti Viktoriaa.

Levottomuudet Pietarissa vain kasvavat ja sodan riehuessa, myös Sonja kantaa kortensa kekoon, niin kuin ennen vanhaan. Tällä kertaa kuitenkin uuden rakastetun kanssa. Minua suorastaan häiritsee tämä uusi mieshenkilö, sillä hän jää jotenkin niin sieluttomaksi ja persoonattomaksi. Kuka on tuo mies noiden sanojen takana? Hän on mielestäni koko sarjan yksi heikoimpia hahmoja. Tämä voi kuitenkin johtua ihan siitä, että muut hahmot ovat olleet niin vahvoja, että ns. normaali ja tasainen hahmo tuntuu HYVIN lattealta sen sijaan, että se tasapainottaisi, tulee tästä miehestä ennemmin muumi sarjojen Ninni - näkymätön tyttö. Kontrasti on niin suuri. (Tämä ei ole moite.) 

Venäjän levottomuudet on osattu kyllä kuvata taas erittäin hyvin. Ahdistuin itsekin. Pelkäsin oikeasti henkilöhahmojeni puolesta jatkuvasti.

Viktoria

Arvosana: 9-

Sonja on kutsunut Viktorian palaamaan Pietariin, jossa kaikki on sekaisin. Hän murattikartanossa käydessään tutustuu Sonjan entisiin palvelijoihin ja naapureihin. Sonjan naapurista Aleksei Andrejevitsista tulee tarvittu apu. Teos kuvaa neuvostoliiton aikaista tilannetta Viktorian silmin ja kaikkialla paistaa toivottomuus. Sen vuoksi kirja oli minulle erittäin raskas lukea. (Raskas ei ole synonyymi sanalle huono!)

Mielestäni Mihailista oli tullut hyvin pinnallinen, samoin myös Margaretasta. Oliko sota ja levottomuudet tosiaan muuttaneet heitä niin paljon, vai miksi he käyttäytyivät kuin olisivat ihan eri ihmisiä? Ja miksi se Viktoria ei saanut aikaiseksi kirjoittaa kotiinsa edes ihan tylsää kirjettä, jossa ei kerro mitä siellä todella tapahtuu?

Kaikki mikä oli ollut minulle rakasta, oli jo kuollut tai kuoli. Myös muraattikartano. Osa sydäntänikin kuoli näiden menetysten myötä. Loppuratkaisu oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja olin siitä pienen pohdinnan jälkeen hyvin kiitollinen.

---------------

Sonja-sarja on hieno kokonaisuus puutteineen päivineen, vaikkakin mielestäni kustannustoimittajalla olisi ollut vielä työnsarkaa jäljellä, on sarja siltikin upea kuvaus mahtavasta Venäjän keisarikunnasta, sen elämästä, kuihtumisesta, murenemisesta ja neuvostoliiton myötä myös kuolemisesta. Ymmärrys venäläiseen katsontakantaan kasvoi tämän sarjan myötä, samoin matkakuume. (Tahtoo Pietariin!!) Sonjan elämään palaan varmasti uudelleen. 

-Pikku

Minä, Marie Antoinette

Mielestäni tähän teemaan
ei voi liikaa lisätä pinkkiä. ;)

Teos: Minä, Marie Antoinette
Kirjailija: Carollyn Erickson
Kustantaja: atschi! pokkari

Arvosana: 7

Luin Eriksonin fiktiivisen romaanin Minä, Marie Antoinette, muutamassa illassa ja näin jälkikäteen sanottuna se jätti olon vähän laimeaksi. Kirja kyllä veti mukaansa, kun sitä luki ensimmäisen puoliskon ajan, vaikkakin jatkuvasti minua häiritsi se, että hänen päiväkirjamerkintänsä olivat NiIiIn hajanaisesti kirjoitettu ja toisinaan niin epäolennaisista asioista (ja toisinaan olennaisemmista asioista jäi kirjoittamatta), että se haittasi lukukokemusta paljonkin. Jos kirjasta olisi halunnut toivimamman turhilla kommenteilla varustettuna, olisi kirjan pitänyt olla tuplasti paksumpi, jotta sinne olisi myös järkeväsi mahtunut nämä tarinan eteenpäinviemiseksi tarkoitetut merkinnät. Olisi siis pitänyt löytyä vähän lisää ns. tuhlailevalle kuningattarelle tärkeitä merkintöjä:
 Jäin miettimään, että olisiko teini-ikäinen Dauphine kirjoittanut eräänä iltana, että hän osallistuu tanssiaisiin piakkoin, mutta sitten ei olisi kirjoittanut itse tanssiaisista, vaan seuraava kommentti olisi loikannut viikkoja eteenpäin? Ei mielestäni, sellaisten asioiden ympärillähän teini-ikäisen ajatukset ja elämä pyörii tuossa iässä. Esim limudiskoista puhutaan piiitkään ja hartaasti vielä viikon. :D

Noin puolesta välistä kirjaa käsiteltiin ranskalaisten raakalaismaista vihaa aatelisia ja kuninkaallisia kohtaan. Koska luin kirjan juuri silloin, kun itselläni oli erittäin kova stressi, uskon, että ahdistavan ilmapiirin kuvaus meni ehkä enemmän ihon alle, kuin olisi muulloin mennyt. Toisaalta, tämän kirjan myötä kohtasin omaakin stressiä niin voimakkaasti, että kun kirjan oli lukenut, ei mikään tuntunut enää stressaavan läheskään yhtä paljon! ;D Pisteet siitä! :D

Kuitenkin kirjasta puuttui tietynlainen uskottavuus ja aavistuksen köykäinen kerronta jätti vähän sanattoman fiiliksen. Lisäksi  Ei oikeen oo mielipidettä. Kyllähän sen luki loppuun, mutta mitään ei jääny oikeen käteen. Kansien perusteella, olisin ehkä odottanut pikkuisen lisää hohdokkuutta ja loistoa. Kuten sanottu, en saanut mitään erittäin voimakkaita säväreitä puoleen taikka toiseen, joten taidampa jättää arvostelun tähän, ennen kuin se alkaa toistamaan kolmatta kertaa itseään... ;)

-Pikku

Ps.Kirjojen kansia kuvatessani, suunnittelen taustan aikalailla sen mukaan, millainen fiulinki milloinkin on. Jos olisi lukemisen jälkeen heti räpsässyt kuvan, se olisi varmaan ollut hyvin musta, mutta nyt päätin kuitenkin keskittyä hemmoteltuun prinsessaan ja siksi päädyin pinkkiövereihen. ;)